The Many Saints of Newark

The Sopranos on minun henkilökohtaisessa rankingissani kaikkien aikojen paras tv-show ja televisiotaiteen mestariteos. Siksi odotinkin ensin innolla sen esiosaa, The Many Saints of Newarkia. Hääriväthän elokuvan ruorissa sarjan luoja David Chase sekä siihen useita jaksoja ohjannut Alan Taylor. Kun kädenlämpöiset kriitikkojen mielipiteet alkoivat virrata eetteriin, innostukseni muuttui huoleksi. Olen lykännyt leffan katsomista pitkään, mutta viimein aika sille koitti, kun sain uusittua HBO Max -tilaukseni.

Päättyneitä tv-sarjoja on onnistuttu herättämään viime vuosina henkiin kunniallakin, kuten viihdyttävän Better Call Saulin sekä briljantin Twin Peaks: The Returnin tapauksessa. Iso osa yritelmistä on silti ollut mitäänsanomattomia töräyksiä, jotka olisivat saaneet jäädä tekemättä. Deadwood: The Movie, Arrested Developmentin neljäs ja viides tuotantokausi, El Camino, kaikki aivan tarpeettomia. Valitettavasti The Many Saints of Newark kuuluu ennemmin jälkimmäiseen kuin ensimmäiseen kastiin. Kriitikkojen mielipiteet osuvat tällä kertaa kohdalleen: elokuva ei ole missään nimessä surkea, mutta verrattuna loisteliaaseen sarjaan se on mitäänsanomattomuudessaan väistämätön pettymys.

The Many Saints of Newark yllätti monet siinä, että tv-show'n ikonisen päähenkilön, Tony Sopranon, nuoruuskuvauksen sijaan se paljastuu ennemmin hänen kasvattajasetänsä Dickie Moltisantin tarinaksi. Tämä on teoriassa viisas veto, sillä se vähentää leffalta huomattavasti televisiosarjan painolastia. Harmillisesti elokuva ei kuitenkaan osaa päättää, mihin se todella haluaa keskittyä. Sen sijaan se yrittää samaan aikaan olla Moltisantin kertomus, sivuhenkilöksi alennetun Tonyn kasvutarina ja kaiken lisäksi fanipalvelua sarjan yleisölle. Mikään näistä ei onnistu kunnolla.

Dickie Moltisantilla olisi edellytykset nousta kiinnostavaksi päähenkilöksi. Isän ja rakastajattaren murhassa nimittäin riittäisi shokeeraavuutta, tragediaa ja syyllisyydentuntoa käsiteltäväksi yhden filmin tarpeisiin. Päähahmona Moltisanti jää kuitenkin harmillisen etäiseksi katsojalle. Alessandro Nivolan peruspätevä roolisuoritus ei ole myöskään kokonaista elokuvaa kannatteleva.

Muut tarinan keskeiset hahmot ovat vielä huomattavasti latteampia. Moltisantin mustaihoisesta vastustajasta, Harold McBrayerista, ei saa oikein minkäänlaista otetta. Päähenkilön rakastaja, Michaela De Rossin näyttelemä Giuseppina, taas on kliseinen miehestä toiseen loikkiva ja draamaa rakastava italialaisnainen, jonka kauneussalonkiunelmat eivät herätä kiinnostusta.

James Gandolfinin pojan, Michael Gandolfinin, roolia odotettiin suurella mielenkiinnolla. Hän on kuitenkin mukana vain puolet filmistä ja silloinkin sivuroolissa. Hänen suorituksensa on kelvollinen muttei erinomainen. Vaikka tässä vaiheessa elämäänsä Tony on vielä enimmäkseen kunnollinen poika pienine kapinallisine piirteineen, Gandolfini Jr:n näkemys tulevasta gangsteripomosta on liiankin kiltti. Hänen tulkinnastaan puuttuu olennaisesti Isä-Gandolfinin ilkikurisuus.

Elokuva ehtii myös kehittämään Tonya hahmona niin vähän, että se saa hänen tulevan muutoksensa keppostelevasta nuorukaisesta sosiopaattimurhaajaksi tuntumaan jopa kaukaa haetulta. Ymmärsin tosin, että esiosaleffoja on Chasella suunnitteilla toinenkin, joten kenties tämä myöhempi kehityskaari jätetään sen varaan. Jos leffaa siis koskaan julkaistaan ensimmäisen osan vastaanoton oltua sitä, mitä se on.

Sarjasidonnaisuuksia olisi filmistä voinut hyvin vähentääkin, sillä osa niistä vaikuttaa suorastaan kömpelöiltä. Christopher Moltisanti ajoittaisena kertojaäänenä on ensinnäkin täysin tarpeeton. Osa viittauksista pistää silmään puolestaan kiusallisen alleviivattuina, kuten vihjailut siitä, että vauva-Christopher aavistaa Tonyn turmiokseen.

Valtaosa sarjan sivuhahmoista käy myös paikalla näyttäytymässä vain fanien iloksi ilman mitään juonellista painoarvoa. Hei, muistatko Paulien, Silvion, Pussyn, Tony Blundetton — ja tuolla on Carmelakin! Jipii!

Hahmojen menneisyyden versioissa on myös se ikävä puoli, että ne saavat elokuvan tuntumaan The Sopranos Lightilta. Vera Farmiga ja Corey Stoll ovat esimerkiksi taitavia näyttelijöitä ja hoitavat roolinsa sinänsä moittettomasti, muttei heillä ole vain mitään jakoa karismassa ja vetovoimaisuudessa Nancy Marchandin Liviaa tai Dominic Chianesen Junioria vastaan. Poikkeuksena John Magaron tulkinta Silvio Dantesta on ilmiömäisen tarkka imitaatio Steven Van Zandtin maneereista. Saadaanpa huumoria irti myös hänen huvittavasta hiuslisäkkeestään.

Keskimäärin näyttelijöistä pärjäävät kuitenkin parhaiten ne, joiden sarjan hahmovastine joko puuttuu tai on siinä minimaalisessa roolissa. Jon Bernthal jää muun muassa positiivisesti mieleen räyhäävänä Johnny Sopranona. Livian hiuslaitteen ampuminen on lisäksi totaalisen hulvaton hetki, jonka leffa kuvittaa sarjan sivumaininnan pohjalta. Ray Liotta puolestaan vetää vakuuttavan kaksoisroolin Dickien väkivaltaisena isänä ja tämän vankilassa tuomiotaan istuvana stoalaisena kaksoisveljenä, joka näkee suoraan veljenpoikansa lävitse.

Ottaen huomioon siirtymän tv-sarjaformaatista valkokankaalle The Many Saints of Newark on visuaalisesti hämmentävän köyhä tekele. Alkuperäisen shown varjoja ja filttereitä ansiokkaasti hyödyntävä valaistus sekä värimaailma ovat esimerkiksi huomattavasti elokuvan steriiliä ilmettä puhuttelevampia. Myös kameratyöskentely sekä erilaisten kuvallisten tehokeinojen hyödyntäminen on sarjassa filmiä ennakkoluulottomampaa. Rumat CGI-liekit pistävät leffassa erityisesti silmään.

On Alan Taylorin ohjauksella silti hetkensäkin. Muun muassa pimeään baariin astuva, tulipalon taustoittama Harold on näky, joka nostaa onnistuneesti jännityskohtauksen uhkaa. Kuohuva aallokko puolestaan tarjoaa dramaattista kuvastoa rakastajattaren murhalle.

Vaikka The Many Saints of Newark haparoi monessa asiassa, se on tv-show'n fanille silti kohtalaisen viihdyttävä gangsterielokuva. Mustien roolia on selvästi haluttu nostaa sarjasta, joka sai usein kritiikkiä läpitunkevasta valkoisuudestaan. 1960-luvun mellakat ovatkin kiinnostava aihepiirivalinta. Elokuvan rytmitys myös toimii erinomaisesti, ja ajoittaiset brutaalit väkivallan hetket pitävät tylsistymisen loitolla. Tematiikka puolestaan pyörii samoissa aiheissa kuin televisiosarja, sillä kaiken keskiössä ovat jälleen ihmiset, jotka haluavat loputtomasti enemmän ja oikeuttavat siten itselleen moraalittomat tekonsa.

Tunnepuolellakin onnistutaan hetkittäin. Esimerkiksi kohtaus, jossa nähdään häivähdys Livian herkästä puolesta hänen muistellessa yhtä ainoaa pojalleen osoittamaansa aidon äidinrakkauden hetkeä, on yksi leffan parhaista.

Silti käsikirjoitus sortuu kummallisiin epäuskottavuuksiin, joihin en olisi kuuna päivänä voinut sarjan kuvitella lankeavan. En mitenkään pysty sulattamaan esimerkiksi sitä, että 70-luvulla mafioson rakastajalta puuttuu itsesuojeluvaisto niin tyystin, että hän ajattelee olevan hyvä idea kertoa lemmitylleen pettäneensä häntä mustan miehen kanssa! Junior taas kieltämättä muistetaan katkerana ja pikkumaisena hahmona, mutta tosissaanko hän murhauttaisi ystävänsä vain ärsyynnyttyään tämän naureskelusta hänen onnettomuudelleen? Sarjassa tehtiin selväksi, että jokainen tällainen tilattu surma riskeeraa myös tilaajansa hengen.

Minua ihmetyttää lisäksi se, ettei elokuvan dialogi lähde oikein missään vaiheessa lentoon. The Sopranosin sanailu on hervottoman komedian sävyttämää, persoonallista, hahmoja rakentavaa, letkeää mutta samaan aikaan äärimmäisen realistista. Siihen nähden The Many Saints of Newarkin vuoropuhelut ovat kummallisen mieleenpainumattomia ja värittömiä.

Koska The Sopranosin käsikirjoitus on ensiluokkaista, on erittäin yllättävää, että suurimmat ongelmat Chasen kynäilemässä filmissä kumpuavat nimenomaan tekstistä. Teoksesta kieltämättä haisee se, ettei sarjan luojalla ollut omien sanojensakaan mukaan mitään erityistä intohimoa tehdä nimenomaan leffaa show'n maailmasta vaan käyttää sitä välineenä, jotta hän saisi ylipäänsä töitään julkaistuksi. Ohjaukseltaan ja kuvastoltaan elokuva tuntuu myös enemmän puhtaalta televisiotuotannolta kuin vaikkapa The Irishmanin haastajalta.

Keskinkertaisuus ja tyhjänpäiväisyys turhauttaa, mutta tarinankerronnan perusteet ovat kuitenkin kunnossa. Siksi jos pitäisi valita, katsoisin kaksistelematta toisenkin osan The Sopranosin esiosasaagaa. Toisaalta, jos The Many Saints of Newarkille ei koskaan ilmestyisi jatkoa, en kokisi myöskään menettäneeni mitään.