RoboCop

Paul Verhoeven on kovaa vauhtia nousemassa yhdeksi toimintaleffaohjaajasuosikeistani. Hän yhdistelee onnistuneesti filmeissään tylyä toimintaa ja yhteiskunnallista satiiria, joka antaa niille muutakin katseluarvoa kuin vain räjähdykset ja aseiden pauke. Hänen Arnold Schwarzenegger -yhteistyönsä, Total Recall, paljastui loistavaksi elokuvaksi, joten en yllättynyt, että RoboCop on niin ikään maineensa ansainnut.

RoboCop kertoo tulevaisuuden dystooppisesta Detroitista, jossa poliisivoimat on alistettu Omni Consumer Products -megakorporaation talutusnuoraan. Rikollisuus rehottaa virkavallan puutteellisten resurssien takia, mutta rahakas rakennusprojekti vaatii OCP:ltä pikaista katujen siistimistä. Jättiyritys päättää turvautua radikaaleihin ratkaisuihin, joista hedelmällisimmäksi osoittautuu muokata kuolettavasti haavoittuneesta poliisista, Alex Murphysta, kyborgilainvalvoja.

Hätkähdän hyvin harvoin elokuvissa graafisestakaan väkivallasta, mutta RoboCop saa ohjaajan versiona jopa minut irvistelemään. On helppo ymmärtää, miksi teos joutui saksittavaksi ennen kuin se päästettiin USA:ssa valkokankaille ilman X-ikärajaa. Luodit silpovat ihmisiä palasiksi ja ruumiinosia irtoilee todella ikävän näköisesti. Verellä läträäminen ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista vaan on keskeinen osa leffan teemaa amerikkalaisen yhteiskunnan turtumisesta väkivallalle.

Filmin kaikki brutaaliudet tukevat tarinankerrontaa. Esimerkiksi legendaarisen hirvittävä kohtaus, jossa ED 209 -poliisirobotti ryöstäytyy käsistä, tuskin olisi yhtä ravistelevaa scifi-kauhua, jos uhri ei rei'ittyisi veriseksi mössöksi. Stop motion -animaatiolla toteutettu murhadroidi on vieläpä niin karmivan luonnoton mutta samaan aikaan täydellisen uskottava, että Espoon kaduilla huristelevat ruokalähettirobotitkin aiheuttavat minussa leffan jälkeen vainoharhaisuutta.

Harva elokuva kohtelee myöskään yhtä julmasti päähenkilöään kuin RoboCop. Alexin kivulias kohtalo on käänteenä suorastaan shokeeraava. Samaan aikaan se tekee selväksi, ettei tämän filmin pahisten kanssa parane leikkiä. On lisäksi piristävää vaihtelua, että kerrankin jossain leffassa liian tyhmänrohkeille sankareille käy todella, todella huonosti ilman viime hetken pelastavaa enkeliä.

Väkivallan osalta täytyy myös ihailla, miten hyvin RoboCopin efektit ovat säilyneet. Esimerkiksi elokuvan loppupuolella, kun yksi pahiksista kaahaa päin myrkyllisten jätteiden säiliötä, seurauksena on puhdasta body horroria. Liki sulaneen roiston läsähdys auton puskuriin on etenkin samanaikaisesti sekä tyydyttävä, riemukas että kuvottava hetki. Tehosteista ainoastaan itse pääpahan putoaminen pilvenpiirtäjän ikkunasta näyttää nykyään hieman kömpelöltä.

Toisin kuin moni tarinankerronnaltaan lepsumpi genren tekele, Verhoevenin ohjaustyö malttaa antaa aikaa suvantovaiheille. Filmi ei tunnu vain armottomalta toimintaleffalta vaan myös tragedialta. Perheenisästä kyborgiksi muuttunut Alex saakin vähitellen selville murheellisen kohtalonsa ja alkaa janota kostoa väärintekijöilleen. Tämä yksinkertainen mutta toimiva draaman kaari auttaa samaistumaan muuten tunteettomaan, epäinhimilliseen päähenkilöön.

Toiminnan häijyyttä pehmentää puolestaan elokuvan satiiri, joka tuo mukanaan lapiollisen mustaa huumoria. Leffa sisältää lukuisia väläyksiä dystooppisen tulevaisuuden televisiotarjonnasta, jossa pirtsakat juontajat kommentoivat huolettomasti suru-uutisia maailmalta ja jossa mainoskatkolla kaupitellaan ydinsotaperhepeliä. Panttivankeja kaupungintalolle hamstrannut kunnanvaltuutettu puolestaan haluaa lunnaiksi suuremman toimiston ja uuden urheiluauton.

En olisi itse kaivannut RoboCopilta edes näin läskiksi lyötyä irvailua. Satiirin ydin on nimittäin yhä veitsenterävä, kun se kritisoi suuryritysten valtaa, kapitalismia ja yksityistämisen varjopuolia tai kommentoi välinpitämättömyyttä väkivaltaa kohtaan sekä liipaisinherkkää lainvalvontaa. Jopa leffan dystopiatulevaisuusnäkemys on harvinaisen osuva, kun miettii tekoälyn kehitystä ja roolia nyky-yhteiskunnassamme tai vaikka ihan Detroitin syöksykierrettä kaupunkina.

Jos RoboCop ottaisi itsensä vakavammin, se saattaisi olla vielä kertaluokkaa vaikuttavampi filmi. Tällaisenaankin se pitää silti katsojan raudanlujassa otteessaan. Peltiheikin verinen seikkailu saattaa Conan – barbaarin tavoin valtaosan nykypäivän PG13-muovituotoksista häpeään ja näyttää, mitä kasarilla tarkoitettiin toiminnalla. I'd buy that for a dollar!