Muun muassa The Lobsterista, The Favouritesta sekä Poor Thingsistä tutun Yorgos Lanthimoksen uusin, Kinds of Kindness, kannattaa katsoa siitä mitään tietämättä. Se on hillitön antologiaelokuva muita hyväksikäyttävistä sekä hyväksikäytettäväksi antautuvista ihmisistä. Kuten elokuvan aloittavassa Sweet Dreams -kappaleessa todetaan: “Some of them want to abuse you / Some of them want to be abused.”
Kinds of Kindness koostuu kolmesta absurdista episodista, joissa pitkälti samat näyttelijät esittävät eri hahmoja. Ensimmäinen tarina kuvaa kärjistetysti läheisriippuvaisen sekä manipulatiivisen henkilön välistä suhdetta. Toinen on metaforallinen kertomus lähisuhdeväkivallasta. Kolmannessa puolestaan korostuu myrkyllinen yhteisö, joka hyväksikäyttää muun tukiverkoston puutteesta kärsiviä jäseniään.
Episodien kulkua on kokeneenkaan katsojan vaikea arvata etukäteen, mikä tekee aina elokuvan seuraamisesta jännittävää. Niiden merkityksen tulkitseminen haastaa katsojan, mutta ne eivät vaadi tulkintaa ollakseen nautittavia ja helposti hahmotettavia. Mihinkään surrealistisiin unenomaisiin haahuiluihin ei nimittäin eksytä. Vaikka kertomukset jättävät paljon mysteeriksi ja mielikuvituksen annetaan täydentää aukot, ne ovat silti johdonmukaisia kokonaisuuksia.
Tarinoissa on paljon hauskoja poskettomia mutta suuressa kuvassa merkityksettömiä elementtejä, jotka saavat niiden maailman tuntumaan elävältä, ikään kuin ne olisivat olemassa itse leffasta riippumatta. Eräs hahmoista muun muassa keräilee kuuluisten urheilijoiden pelivälineitä, yksi puolestaan kaahailee ympäriinsä naurettavalla violetilla Dodge Challengerilla. Huvittavia taustoittavia yksityiskohtia ovat puolestaan esimerkiksi autiolle saarelle eksyneet korallibiologit sekä vettä palvova seksikultti.
Kertomuksien otsikot, jotka kaikki liittyvät salaperäisen R.M.F.-henkilön tekemisiin, ovat puhdasta harhaanjohdatusta. Niin vain kuitenkin kyseinen R.M.F. päätyy aina lopulta tekemän sen, mitä kulloinkin etukäteen luvataan. Ehkä kyseessä on jopa kerta toisensa jälkeen sama hahmo, toisin kuin muut tarinoiden välillä vaihtuvat henkilöt?
Filmin kantava hyväksikäytön teema käy ilmi sen rivien välistä. Ensimmäisessä episodissa mainittava juuri tietynlaista palmua syövä hyönteinen on kuin vertauskuva uhrinsa naruja vetelevästä narsistista. Toisessa kertomuksessa taas todetaan, että sellainen ihminen, jolta tietää mitä saa luotettavasti, on parempi, kuin sellainen, joka voi tuottaa pettymyksen ja olla saavuttamattomissa. Tämä tietysti avaa sitä logiikkaa, miksi ihmiset roikkuvat suhteissa, jotka eivät ole heille hyväksi. Samassa tarinassa myös koirat ottavat lopulta ihmisen paikan nöyristelyn ja miellyttämishaluisuuden symbolina.
Uudelleensyntymisen motiivi toistuu läpi elokuvan. Se on kuin ironinen metafora sille, miten vaikeaa hyväksikäyttäjälle on kelvata: vasta kuolema ja kokonaan toiseksi ihmiseksi muuttuminen hyvittää teot. Jos ei onnistu mahdottomassa, on saastunut, kuten uskonnollisen kultin hylkäämät raukat leffan kolmannessa tarianssa. Toisaalta jälleensyntymisen toiveessa heijastuu uhrin itseinho, jota manipuloija ruokkii. “Minunhan pitäisi olla kuollut”, toteaa eräskin hahmo ennen kuin tekee itsemurhan.
Huvittavasti kaikissa elokuvan episodeissa hahmot harrastavat seksiä joukolla ja ristiin keskenään sekä häpäisevät itsensä sitä janotessaan. Tämä luo vaivihkaisia mielleyhtymiä seksiaddiktioon.
Kinds of Kindnessin absurdiudessa on paljon samaa kuin Coenien veljesten tai jopa David Lynchin filmeissä. Silti Lanthimoksen hahmot ovat vähemmän överin karikatyyrimaisia kuin esimerkiksi monissa Coenien teoksissa. Heidät voi nimittäin surkuhupaisuudestaan huolimatta kuvitella aidoiksi ihmisiksi, vaikka leffan kuvastamat tilanteet ovatkin älyttömiä.
Elokuva on täynnä pikimustaa huumoria, jolle ei ole varma, kehtaako teatterisalissa hekotella. Lähimpänä vastineena sen karmivan häiriintyneelle komedialle mieleeni nousee Lars von Trierin The House of Jack Built, joka tosin menee vielä askeleen pidemmälle.
Silti leffa ei suhtaudu hahmoihinsa vain vitsien punchlineina, vaan ottaa heidän edesottamuksensa vakavissaan. Tässä suhteessa Kinds of Kindness eroaa edukseen esimerkiksi Coenien vastaavantyylisestä (joskin myös mainiosta) antologiafilmistä, The Ballad of Buster Scruggsista. Kaikkia tapahtumia ei nimittäin pehmennetä huumorilla. Kesken tragikoomisuuden voi seurata vaikkapa uskottavasti kuvattu, ex-aviomiehen päähenkilölle suorittama huumaus ja raiskaus, jolloin nauru yhtäkkiä katkeaa.
Tietty ahdistuneisuus ja nyrjähtäneisyys ovat aina olleet mukana Lanthimoksen ohjaustöissä. Nyt kuitenkin ahdistusruuvit on väännetty kaakkoon. Elokuvaa voisikin kutsua ihmissuhdekauhuksi. Tätä korostaa myös epävireistä pianonpimputusta sekä Squid Game -tyylistä kuorolaulantaa sisältävä häiriintynyt musiikkiraita. Myös ohjaajan tutut visuaaliset tavaramerkit, kuten otoksia vääristävät kalansilmälinssit sekä runsaat sisätiloihin sijoittuvat klaustrofobiset yleiskuvat, toistuvat jälleen paljaan pinnan ohella.
Leffa esittelee rujoakin väkivaltaa aina kannibalismiin asti. Se ei silti tunnu missään vaiheessa halvalta itsetarkoitukselliselta shokeeraamiselta, vaan karmivilla käänteillä on aina tarkoituksensa
Näyttelijöistä leffan aikana erityisesti Jesse Plemons pääsee esittelemään muuntautumiskykyään. Emma Stone on puolestaan erinomainen erityisesti viimeisen episodin pääosassa. Willem Dafoe taas naurattaa jo pelkällä olemuksellaan, esitti hän sitten alaisiltaan mahdottomia vaativaa yrityspomoa tai seksikultin johtajaa.
Kinds of Kindness on liki kolmituntisena pitkä filmi, mutta sen kestoa tuskin edes havaitsee. Lanthimos tykittää täysillä sylintereillä ja kiilaa itsensä viimeistään nyt tämän hetken taidokkaimpien elokuvatekijöiden kärkikastiin. Ohjaajan tuorein tuotos on hänen paras teoksensa eikä se ole ihan vähän se.
Kommentit
Lähetä kommentti