X-Men

En ole varma, miksi Bryan Singerin kehuttu vuoden 2000 X-Men on jäänyt minulta näkemättä. Kenties tekemistä on sillä, että elokuvan ikärajaksi määritettiin alun perin Suomessa oudosti K-16, minkä vuoksi filmi ei koskaan päätynyt 10-vuotiaan minun silmien eteen. Jälkikäteen leffaa pidetään modernin supersankarileffabuumin käynnistäjänä. Niiden joukossa se onkin keskimääräistä laadukkaampi teos.

X-Men tekee monta asiaa oikein genrensä keskimääräisiin yksilöihin nähden. Ensinnäkin, vaikka se on ensimmäinen X-Men-elokuva, se ei ole kliseinen sankarien syntytarina, joita lajityypissä on nähty myöhemmin kyllästymiseen asti. Päähenkilöllä, Hugh Jackmanin ikonisella Wolverinella, on nimittäin filmin alkaessa ollut supervoimansa hyvän tovin. Itse X-Men-tiimi on puolestaan perustettu jo ennen kuin Wolverine liittyy siihen. Ainoastaan Anna Paquinin näyttelemä teini-ikäinen Rogue alkaa vasta omaksua kykyjään, mutta hän jää yleisön sijaishenkilönä sivuosaan.

Sam Raimin Spider-Manien tavoin X-Menissä on se positiivinen puoli, että elokuvalla on pinnan alla yksinkertainen mutta ihan oikea sanoma. Jos Spider-Manit kertoivat siitä, miten valta tuo mukanaan vastuuta, X-Men on tarina erilaisuuden hyväksymisen puolesta vähemmistöjen syrjintää vastaan. Toisin kuin siis esimerkiksi uusimmassa MCU-tuotoksessa, Deadpool & Wolverinessa, Singerin leffassa on kysymys jostain pelkän kohtauskokoelman sijaan.

Elokuva itse rinnastaa enemmistön halveksimat mutantit juutalaisiin, mutta he voisivat aivan yhtä hyvin olla mustaihoisia, homoseksuaaleja tai nykypäivänä sukupuolivähemmistöjä. Osuvaa erityisesti jälkimmäisten suhteen on se, miten filmi toteaa mutanttivoimien heräilevän teini-iän paikkeilla ja miten tarinan konservatiivit kauhistelevat näiden epäluonnollisten friikkien soluttautuneen tavallisten ihmisten keskuuteen.

X-Meniä täytyy myös kiitellä kerrankin astetta vakuuttavammasta superpahiksesta. Ian McKellenin Magnetolla on sekä karismaa että juutalaisena keskitysleiriselviytyjänä hyvä syy olla katkeroitunut ihmiskunnalle. Hänen skeptinen suhtautuminen ihmisten kykyyn hyväksyä mutantteja muodostaa vastavoiman Patrick Stewartin idealistisemmalle hyvismutanttien johtajalle, Professori X:lle. Magneton kyynisyys ei kuitenkaan tunnu vain ontolta pahistelulta vaan perustellulta ja jopa inhorealistiselta näkemykseltä, jota leffa ei suorilta tuomitse vääräksi.

Singerin filmi edustaa sitä aikakautta, jolloin supersankaripätkien toimintakohtaukset pysyivät vielä aisoissa. Yhteenotot ovat leffassa miellyttävän tiiviitä kahakoita, joissa sankarit pääsevät demonstroimaan voimiaan. Myönnän tosin, loppuhuipennuksessa voisi olla enemmänkin potkua. Wolverinen adamantium-kynnet tuntuvat myös aika säälittävältä kyvyltä, sanotaan nyt vaikka mielenhallintaan tai sään hallitsemiseen verrattuna.

Elokuvan erikoisefektit ovat puolestaan kestäneet yllättävän hyvin aikaa. Onnettoman mutantiksi muutetun senaattorin sulaminen sairaalasängylle näyttää jopa kohtalaisen karmivalta. Mikään muu hetki ei oikeastaan pistä ikävästi silmään tai aiheuta huvitusta kuin veteen lennähtävän sammakkomiehen koomisen päälleliimattu molskahdus.

Näyttelijäkaarti on yksi X-Menin vahvuuksia. Vakuuttavien McKellenin ja Stewartin ohella Jackman kanavoi pääosaroolissa tehokkaasti nuorta Clint Eastwoodia. Ei olekaan ihme, että Eastwood itse on vuosien varrella innoittanut Wolverinen hahmoa. Ainoastaan sankarin hiusmuoti huvittaa, sillä Jackmanin vahatuille anime-korville on vaikea olla hihittelemättä.

Sivuosamutanteista eniten kosketuspintaa saadaan Rogueen, jonka roolin Paquin vetää sympaattisesti. James Marsdenin Kykloopin sekä Wolverinen välille taas viritellään pientä kitkaa ahmamiehen pokatessa yksisilmäisen tyttöystävää. Framke Janssenin Jean Grey sekä Halle Berryn Storm jäävät sitä vastoin valitettavan persoonattomaksi. Jälkimmäiselle on myös kirjoitettu elokuvan tönköin vuorosana: “You know what happens to a toad when it's struck by lightning? The same thing that happens to everything else.”

Suurin kiitos X-Menin onnistumisesta elokuvana kuulunee näyttelytyön ja Signerin ohjauksen lisäksi Metal Gear Solidien Snakena paremmin tunnetun David Hayterin suoraviivaiselle mutta pätevälle käsikirjoitukselle. Lieneekö sattumaa, että Hayter on vastuussa myös lempisupersankarielokuvani, vuoden 2009 Watchmenin, kässäristä? Lopputulokseen tosin ovat kontribuoineet myös Mission Impossibleista sekä The Usual Suspectsista tuttu Christopher McQuarrie sekä pieniltä osin jopa Joss Whedon.

Tavallista kelvollisempi kerronta ei toki tarkoita, etteikö mutanttitarina leviäisi kasaan äkkiä, jos sitä hiemankin tökkii. Vaikka unohtaisi sen, että mutaatiot ovat totaalisen naurettava selitys magnetismin tai lasersilmien kaltaisille supervoimille, sitä on vaikeampi sivuuttaa, että samat voimat pystyisivät päättämään leffan keskeisen konfliktin käden käänteessä. Miksei telepatiaan kykenevä Professori X manipuloi esimerkiksi Magneton mutanttikätyrejä kiskaisemaan heidän pomonsa mielenhallinnalta suojaavaa metallikypärää pois? Toisaalta on aiheellista kysyä, miksei Magneto teetä samanlaisia kypäriä alaisilleen.

Ylipäänsä voisi kuvitella, että ihmispoliitikkojen vihanlietsonta on hyvin pieni ongelma mutanteille, jotka osaavat tekeytyä doppelgängereiksi tai hallita muiden ajatuksia. Elokuvakatsojan on parempi pitää aivonsa jos ei off-asennossa, niin ainakin nuppi kohti lounasta.

Pöhköyksistä viis, X-Men edustaa ehdottomasti lajityyppinsä nautittavampaa osastoa. En tiedä, ansaitseeko se kiitosta leffateatterit vuosikymmeniksi täyttäneestä loputtomasta supersankarikuonasta. Niiden puuduttavimmista puutteista Singerin uranuurtajateosta ei kuitenkaan käy syyttäminen.