Isänpäivän kunniaksi Chaplinin poikaa juuri osuvampaa filmiä ei olisi voinut valita ensikatseluun. Kun Charlie Chaplinin esittämä kulkuri adoptoi orpolapsen, syntyy tuloksena ajaton elokuvaklassikko. On käsittämätöntä, miten sata vuotta vanha teos voi edelleen sekä riipaista että naurattaa vedet silmissä.
Mykkäkomedian kahdesta mestarista Chaplinia pidetään sentimentaalisempana, kun taas Buster Keatonia huikeimpien stunttien tirehtöörinä. Oma preferenssini oli viime vuosina alkanut kallistua Keatonin puoleen, muun muassa sellaisten elokuvien kuin Sherlock Jr. sekä Kenraali seurauksena. Chaplinin poika näyttää kuitenkin vuoden 1940 Diktaattorin rinnalla, mitä tunteikkaalla elokuvantekemisellä voi saavuttaa.
Chaplinin poika oli ohjaaja-tähden ensimmäinen kokopitkä elokuva, joten on suorastaan ällistyttävää, miten täydellisesti hän siinä onnistuu. Filmi tarjoaa sekä repäisevää komediaa että koskettavan kertomuksen isän ja ottopojan välisestä suhteesta. Viisaasti leffa ei silti yritä naurattaa katsojaansa jatkuvasti, vaan se sisältää myös kohtauksia, jotka rakentavat tarinaa ja luovat draamaan syvyyttä.
Katsoin elokuvasta aluksi lyhennetyn Chaplinin itsensä uudelleeneditoiman vuoden 1972 version. Siitä on poistettu muutamia kohtauksia, jotka taustoittavat lapsensa hylkäävää äitiä. Suurta eroa leikkausten välillä ei kuitenkaan ole. Lyhyempi 53 minuutin versio voittaa alkuperäisen kerronnan terävyydessä, mutta alkuperäinen 68 minuutin näkemys tekee puolestaan äidin hahmosta sympaattisemman ja korostaa vahvemmin tarinan yhteiskunnallisia implikaatioita.
Kaikki tietävät Chaplinin fyysisen komedian neroksi, mutta aivan yhtä vaikuttava elokuvassa on poikaa näyttelevä Jackie Coogan, joka oli leffan kuvaushetkellä vain kuusivuotias. Näyttelijöiden kemia on filmillä lyömätön. Hervottomin kohtaus lienee elokuvan keskivaiheilla nähtävä lasten nyrkkitappelu, joka paisuu aikuisten väliseksi yhteenotoksi. Nykypäivän sensitiivisyyfilttereitä tuskin enää läpäisisi isä, joka kannustaa poikaansa antamaan toiselle muksuraukalle köniin, mutta se ei turpaanvedon hilpeyttä elokuvassa hillitse.
Leffan unohtumattomin hetki lienee silti kohtaus, jossa virkavalta tulee ryöstämään ottopojan isän käsistä orpokotiin. Tuloksena on uskomattomasti samaan aikaan sekä hulvatonta slapstick-huumoria että harvinaisen koskettava kuvaus isän ja pojan hädästä, kun he pelkäävät joutuvansa erotetuksi toisistaan. Chaplinin kameraan epätoivoisina katsovat kasvot syöpyvät takuulla yleisön verkkokalvoille vielä sata vuotta tästä eteenkinpäin. On helppo uskoa, että tähti oli itse menettänyt lapsensa vain kaksi vuotta ennen teoksen ilmestymistä.
Komedian mestarin hienovarainen sosiaalinen kommentaari näkyy juuri tällaisissa kohtauksissa. Viranomaisia ei nimittäin ensin kiinnosta aviottoman äidin hätä eikä myöhemmin orvon pojan kohtalo kuin vasta siinä vaiheessa, kun hänellä on jo vakituinen huoltaja. Heille byrokratia on tärkeämpää kuin myötätunto. Elokuvalla on sanansa sanottavanaan myös naisten asemasta, yksinhuoltajan stigmasta sekä köyhyydestä ja epätasa-arvosta.
Filmin vahvuus on kuitenkin siinä, miten vaivihkaa se osaa tuoda näitä teemoja esille hieromatta niitä katsojansa naamaan. Tunnelma pysyy koko ajan valloittavana ja kepeänä, vaikka taustalla käsitellään myös kipeämpiä aiheita. Lopussaan leffa heittää suorastaan fantasiaksi: unijakso, jossa Chaplin lentelee enkelisiipien kanssa, on häkellyttävä mutta hymyilyttävä veto.
Liikaa ei voi myöskään ylistää Chaplinin itse säveltämää elokuvan musiikkiraitaa. Siinä missä mykkäfilmiaikakauden orkesteripaisuttelu voi joskus olla uuvuttavaa, tällä kertaa se onnistuu kohottamaan tunnelman huippuunsa juuri oikeissa paikoissa.
Olen yhtä mykistynyt kuin Kulkuri itse siitä, miten Chaplinin poika löytää joka nuotin kohdalleen – kaikessa hiljaisuudessa. Se kuuluu ehdottomasti niihin filmeihin, jotka jokaisen pitäisi nähdä vähintään kerran elämässään. Komediamaestron elokuva osoittaa, mitä sentimentaalisuus voi valkokankaalla parhaimmillaan olla.
Kommentit
Lähetä kommentti