Kenraali

Buster Keaton suhtautui tunnetun intohimoisesti juniin ja rautateihin. Hänen magnum opuksestaan, Kenraalista, muodostuikin kaikkien aikojen kunnianhimoisin junaelokuva. Yllättäen filmi pohjautuu jopa löyhästi tositapahtumiin, vuoden 1862 junatakaa-ajoon.

Kenraali on tähän asti näkemistäni Keatonin elokuvista tarinaltaan koherentein. Leffan päähenkilö, Johnnie Gray, yrittää liittyä Yhdysvaltain sisällissotaan etelävaltojen joukkoihin. Veturinkuljettajana hän kuitenkin näyttäytyy sodanjohdolle liian tärkeänä uhrattavaksi rintamalla, joten miehen värväytyminen torjutaan tämän protesteista huolimatta. Kun unionin vakoojat ryöstävät asemalta junan, Johnnie saa tilaisuuden näyttää kyntensä ja voittaa myös takaisin mielitettynsä kovettuneen sydämen.

Keatonin suurteoksessa on paljon samaa kuin George Millerin uusimmassa Mad Maxissa. Koko filmi on yksi iso jahti ensin sinne ja sitten takaisin. Matkalla tietenkin nähdään toinen toistaan tiukempia tilanteita ja hurjempia stuntteja.

Huumoriltaan Kenraali edustaa Keatonin repertuaarissa ennemmin Our Hospitalityn kaltaista hitaasti kypsyvää tyyppiä kuin Sherlock Jr:n kaltaista armotonta komediatykitystä. Vähitellen kun gagit ja stuntit äityvät yhä hurjemmiksi, katsojan on kuitenkin vaikea pidätellä nauruaan ja hillitä äimistystään. Jo pienemmät tempaukset, kuten hengenvaarallinen pölkkyjen siistiminen veturin edestä tai uskomaton kohtaus, jossa Johnnie yrittää epäonnisesti viskoa puupalkkeja vaunun kyytiin, hengästyttävät.

Elokuvan kruunaa tietysti legendaarinen kohtaus, jossa palava silta hajoaa oikean junan alta. Kohtaus on äärimmäisen vaikuttava, kun miettii, että se tehtiin yli 30 vuotta ennen Kwai-joen sillan vastaavaa kohtausta. Kyseessä on koko mykkäelokuva-aikakauden kallein otos.

Kenraalin heikoimpana puolen voi pitää sen keskeistä naishahmoa, Johnnien ihastusta Annabellea. Keatonin muissakin filmeissä on toki esiintynyt ohuita naissivuhenkilöitä sankarin ihastuksen kohteena. Kenraalissa kaunotar sitä vastoin kaipaa jatkuvasti pelastamista kuin keskimääräisen tasohyppelyn prinsessa.

Myöskään se, miten Kenraali kuvaa naisen idioottina, joka ajaa törttöilyllään miesrakastettunsa väkivaltaisen raivon partaalle, ei menisi millään läpi tänä päivänä. Sen verran vahvoja kotiväkivaltamielleyhtymiä asetelma nimittäin aiheuttaa. Esimerkiksi kohtaus, jossa Johnnie ensin kuristaen ravistelee pöhköä lemmittyään ja sitten välittömästi suutelee tätä, tuntuu nykypäivänä niin röyhkeältä, ettei sille voi kuin nauraa.

Kenraali jää kirjoissani kakkoseksi Keatonin teoksista Sherlock Jr:lle, joka on tiiviimpi mutta vähintään yhtä hauska ja ällistyttävä puristus. Silti surkuhupaisa, sisällissotaan satiirisella otteella suhtautuva Suuri Junakoitos on niin ikään puhdasta mykkäajan komediakultaa.