Kaikki tietävät

Iranilainen Asghar Farhadi on tullu tunnetuksi realistisista, intensiivisistä perhedraamoistaan, jotka sisältävät vahvaa sosiaalista kommentääriä. Olen nähnyt häneltä aiemmin elokuvat Nader ja Simin: Ero sekä Sankari. Vuoden 2018 Kaikki tietävät sijoittuu Iranin sijaan Espanjaan ja sitä tähdittää tosielämän pariskunta Javier Bardem ja Penélope Cruz. Yhteiskunnallinen ulottuvuus jää filmissä vähäisemmäksi kuin ohjaaja-käsikirjoittajan kotimaahan sijoittuvissa teoksissa, sillä se tutkii ennemmin universaaleja perheen, salailun ja luottamuksen teemoja.

Kaikki tietävät on sekoitus perhedraamaa ja kidnappaustrilleriä. Cruzin esittämä Laura saapuu tyttärineen siskonsa häihin, jossa hän tapaa myös jälleen exänsä ja vanhan ystävänsä, Bardemin näyttelemän Pacon. Kesken häiden tytär siepataan, ja perästä kuuluu lunnasvaatimus: 300 000 € eikä yhteyttä poliisiin tai tyttö kuolee.

Nopeaa käy selväksi, että syyllisten on täytynyt saada apua joltakulta häävieraista. Perheenjäsenet yrittävät käsitellä tilannetta asiallisesti, mutteivät voi olla peittelemättä epäilyksiään. Suurennuslasin alle joutuvat muun muassa Paco sekä Lauran mies, joka häiden aikaan on ollut työhaastattelussa Argentiinassa. Pintaan hiipivät vähitellen otsikon mukaiset julkiset salaisuudet sekä haudotut kaunat, jotka uhkaavat repiä railon vanhojen ystävien välille.

Farhadin kyky kasvattaa hiljattain jännitettä uskottavaan ihmisten väliseen kanssakäymiseen on jälleen mestarillista. Elokuvan tyyli on naturalistinen, ja se hyödyntää usein käsivarakameraa. Runsaat lähikuvat keskittyvät ihmisiin ja heidän reaktioihinsa. Leikkaukset ovat suoria ja teräviä mutta huomaamattomia. Bardem ja Cruz ovat myös näyttelijöinä vakuuttavia osissaan.

Visuaalisesti Kaikki tietävät nojaa lämpimiin maanläheisiin väreihin sekä usein myös luonnonvaloon ja luonnollisiin valaistuksen lähteisiin. Espanjalaisen pikkukylän ja maaseudun tunnelma tavoitetaankin elävästi.

Leffaa on haukuttu monien kriitikoiden toimesta jopa saippuasarjamaiseksi. Eräs käänne on kieltämättä hyvin ennalta arvattava ja voi herättää tällaisia melodramaattisia mielleyhtymiä. Sen tarkoitus tuskin on kuitenkaan yllättää, vaan se heijastelee filmin otsikkoa: jopa katsoja tietää. Vaikka pinnallisesti tarkastellen tarinassa on yhtymäkohtia saippuaoopperamaiseen viihteeseen, siitä elokuvaa syyttävillä jäävät huomaamatta ne lukuisat nyanssit, jotka tekevät Farhadin teoksesta huomattavasti perushömppää hienovaraisemman.

Loppujen lopuksi trillerimäinen kidnappausjuoni painuu leffassa toissijaiseen osaan. Tämä voi olla monelle katsojalle pettymys, mutta valinta on täysin harkittu. Farhadi on kiinnostuneempi ennemmin rikkinäisestä perhedynamiikasta kuin jännitysnäytelmästä. Kaikki tietävät muistuttaakin Akira Kurosawan ikimuistoista Taivasta ja helvettiä siinä, että esimerkiksi kidnappaajan identiteetti tuntuu lopulta sivuseikalta.

Farhadin kertomuksessa katsojan huomio ohjautuu sen sijaan siihen, miten padotut tunteet ja vaietut häpeän aiheet hajottavat läheisiä ihmissuhteita. Lauran tyttären identiteetti on ilmiselvä tällainen paljastus, joka kylvää hahmojen välille epäluottamusta. Toiseksi jännitteitä lisää Lauran isän katkeruus siitä, miten hänen tyttärensä joutui taloudellisessa ahdingossa myymään viinitilansa Pacolle, joka on lähtöisin vaatimattomammista oloista.

Ohjaaja-käsikirjoittajalleen tyypillisesti elokuvassa yksi hahmoista joutuu lopulta tekemään suuren uhrauksen menettäen miltei kaiken paitsi sen tärkeimmän. Tarina tekee myös selväksi, että salailun ja kyräilyn kierre ei katkea kärsimyksen jälkeenkään.

Vaikka Kaikki tietävät on ennemmin psykologinen draama kuin yhteiskunnallinen kantaa ottava teos, se ei tee siitä leffana yhtään vähemmän tehokasta. Ristiriitaisesta vastaanotostaan huolimatta filmillä ei ole mitään hävettävää iranilaisohjaajan muiden, enemmän suitsutusta osakseen saaneiden töiden rinnalla.