Sinners

Creed- ja Black Panther -elokuvilla maineeseen nousseen ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Cooglerin Sinnersiä on hehkutettu vuoden 2025 ja ehkä koko 2020-luvun parhaaksi kauhuleffaksi. Ensimmäinen Black Panther kuuluu Marvel-elokuvien parempaan kastiin, ja vaikka vihasin koko sydämestäni itsetyytyväistä jatko-osaa, Wakanda Foreveria, olen valmis katsomaan sen läpi sormieni. Kauhu on genrenä lähellä sydäntäni, joten tuumasin: Coogler anna palaa!

Ei Sinners aivan kehujensa veroiseksi yllä. Silti kyseessä on viihdyttävä ja epätavanomainen genresekoitus. Yllättävintä filmissä on se, että lajityypille tavanomaisen in medias res -aloituksen jälkeen kauhuelementtejä ei nähdä oikeastaan lainkaan ennen tarinan puoltaväliä. Sen sijaan Coogler tarjoaa puhdasta epookkielokuvaa.

Sinnersin päähenkilö on nuori Sammie, joka pastori-isänsä toiveista huolimatta haluaisi kuluttaa vapaailtansa soittaen kitaraa ja lurittaen lauluja silkkisellä äänellään. Hän lyöttäytyy yhteen Chicagosta palanneiden gangsterikaksosserkkujen, Smoken ja Stackin kanssa. Mielettömällä karismalla siunatun Michael B. Jordanin näyttelemät kaksoisveljet aikovat näet perustaa kylälle mustille omistetun kapakan.

On vaikea olla arvostamatta sitä, miten Sinners rakentelee rauhassa tarinaansa. Elokuva malttaa antaa aikaa hahmoilleen ja heidän sielunelämälleen pienimpiä sivuhenkilöitäkin myöten. Samalla paperilla vapaiden mutta edelleen plantaaseilla työskentelevien mustien arjen rujous tehdään katsojalle selväksi. Siinä vaiheessa, kun juhlakansa keräytyy saman katon alle autuaan tietämättöminä odottavista yön kauhuista, he tuntuvat jo vanhoilta tutuilta.

Teknisesti Sinners on periaatteessa hyvännäköistä jälkeä. Ajankuva on kohdallaan, eteläiset puuvillapellot leviävät komean avarina sinisen taivaan alla, ja korkean saturaation värimaailma saa hien puskemaan pintaan. Kun aurinko laskee ja veljesten kapakka tarjoaa ainoana valoa pimeyden keskellä, southern gothic -tunnelma tiivistyy. Kuvasuhteilla myös leikitellään ovelasti korostaen erilaisia tunnetiloja.

Toisaalta en voi olla vertaamatta elokuvaa juuri katsomaani Steven Spielbergin Häivähdykseen purppuraa, joka sijoittuu samaan aikakauteen ja maailmankolkkaan. Vuoden 2025 jälkikäsitelty ja VFX-ehostettu tuotos näyttää osaavissakin käsissä väistämättä muovisemmalta ja epäaidommalta kuin orgaaninen aito asia, jota ei ole sormeiltu tietokoneella. Vaikutelma korostuu Sinnersin loppupuolella, kun verenvuodatus alkaa ja CGI muuttuu näkyvämmäksi.

Yhtä upeata hetkeä elokuvasta ei tosin voi olla mainitsematta. Se on tietysti keskivaiheen kohtaus, jossa Sammien laulu rikkoo tuonpuoleisen rajat. Hänen kanssaan huikeaan musikaaliseen montaasiin liittyvät mustaihoiset artistit eri aikakausilta, mantereilta sekä eri tyylilajeja edustaen – eivätkä ainoastaan mustat. Ylipäänsä Oppenheimerista tutun Ludwig Göranssonin eri genrejä yhdistelevä soundtrack, jolla kuullaan muun muassa alkuperäissävellyksiä, blues-muusikkojen esiintymisiä sekä itse näyttelijöiden performansseja, on vakuuttavaa jälkeä.

Keskivaiheillaan Sinners paljastaa todellisen luonteensa ja yllätyksensä. Valkoihoiset vampyyrit alkavat nimittäin terrorisoida kapakan juhlijoita. Coogler, tämähän on Hämärästä aamunkoittoon blaxploitation-versiona!

Valkoisten vampyyrien ja mustien kohtaaminen sisältää ilmiselvän allegorian kulttuurisesta omimisesta. Vampyyrit ovat hekin musikaalisia, mutta soittavat jazzin ja bluesin sijaan ennemmin irkkufolkkia. He anovat jatkuvasti kutsua kapakkaan ja yrittävät houkutella ilonpitäjiä luokseen liittymään heidän joukkoonsa. Haukatessaan saaliitaan he pääsevät käsiksi heidän tietoisuuteensa, aivan kuten valkoihoisten hallitsema musiikkibisnes mustien artistien aineettomaan omaisuuteen.

Eikä ole ihme, että vampyyreja houkuttaa erityisesti Sammien taiteellinen lahjakkuus. Mustien artistiset ansiot ovat nimittäin historiallisesti kiistämättömiä: ei esimerkiksi rockia ja metallia ilman bluesia. Valkoiset ovat kuitenkin ajan myötä kahmineet huomattavan osan musiikin rahallisesta hyödystä ja kehittäneet omaa rahakasta taidettaan mustien musiikillisten ansioiden pohjalle.

Vampyyrit osaavat silti taivutella uhrejaan kierosti. Vampyyrien johtaja, Remmick, huomauttaa, kuinka näennäistä mustien vapaus amerikkalaisyhteiskunnassa on ja kuinka sieluttomana torahampaana elämä olisi helpompaa. Valkoisten luomassa systeemissä on hankala pärjätä ilman valkoisen auttavaa kättä, vaikka se käsi vetäisikin välistä.

Sinners tiedostaa tästä huolimatta, ettei kulttuurinen vallankäyttö rajoitu historiallisesti vain mustiin. Remmick esimerkiksi harmittelee, miten hänen irlantilaisille asuinsijoilleen tuotiin väkipakolla aikoinaan kristinusko. Ja eiväthän irlantilaisetkaan ole vapaudestaan nauttineet kuin vasta runsaat sata vuotta.

Elokuva pysyy viihdyttävänä niin kauan kuin vampyyrit vaanivat ulkona ja ihmiset kyyhöttävät sisällä suojassa. Kun hahmot joutuvat tuumimaan oviaukolla, onko tarpeillaan käynyt portsari turvallista päästää sisään, ilmassa on hyvää jännitettä. Piirissä joilottavia vampyyreja on tosin vaikeahko ottaa uhkana todesta.

Kun vampyyrit viimein saavat tiristettyä ilmoille kaipaamansa luvan ja murtautuvat sisään, toiminnan tiimellyksessä leffan pakka leviää. Verenimijöiden ylivoima vaikuttaa totaalisen toivottomalta, mutta tärkeimpiä hahmoja suojelevat vahvat juonipanssarit. On nimittäin puhdas ihme, etteivät he joudu tyystin jyrätyksi.

Ylipäänsä pahisten avuttomuus ärsyttää. Miksi esimerkiksi ne pari vampyyria, jotka olivat jo kertaalleen kapakassa ja siten vapaita tunkeutumaan sisään, odottavat kiltisti loppurähinöihin asti? Leffa sortuu myös väsyneeseen kliseeseen, jossa pääilkimys pitää puhetta ja viivyttää juuri sopivasti päähenkilön murhaamista niin kauan, että tämän apuri kerkeää hyökkäämään vaarnalla takaapäin. Pelastajan paikalle hiippailua ei toki kukaan huomaa. Sopii lisäksi kysyä, eivätkö vuosisatojen ikäisetkään hammasveikot osaa noudattaa minkäänlaista huolellisuutta aamun sarastuksen suhteen.

Kaiken huipuksi filmi ei suostu päättymään sitten millään vaan venyy reippaasti ylipitkäksi. Viimeiseksi sopivia kohtauksia on useampi, ja sitten vielä lopputekstien aikainen kohtaus, ja vielä lopputekstien jälkeinen. Hohhoijaa! En voinut myöskään olla kummastelematta, miksi kukluxklanilaiset saapuvat piirittämään Smokestack-veljesten kapakkaa vasta aamulla eivätkä illasta, jolloin se olisi oletettavasti täyteen pakattu.

Loppupuolen kompurointi ei silti latista Sinnersin tehoa kokonaan. Se jää mieleen viihdyttävänä ja sulavasti etenevänä 30-luvun kuvauksena, joka eskaloituu hilpeiksi ja yllättävän musikaalisiksi vampyyrikekkereiksi. Cooglerin teos ei kipua lajityyppinsä kärkikastiin, mutta Halloween-vuodenaikaan sopivan kesyä kauhukatsottavaa etsiville sitä voi suositella.