Black Panther: Wakanda Forever

Valtavaksi hitiksi noussut vuoden 2018 Black Panther nousi vuotensa kulttuuri-ilmiöksi. Liki kokonaan mustaihoisilla hahmoilla kansoitettu elokuva erottui positiivisesti massasta muun muassa vähemmistöedustuksellaan, yhteiskunnallisella sanomallaan sekä musiikkivalinnoillaan, vaikka itse tarina ei ollutkaan erityisen mieleenpainuva. Jatko-osa Black Panther: Wakanda Forever on sen sijaan uskomattoman tylsä jötkäle. Sen kahden tunnin 41 minuutin kesto ei ole mitenkään perusteltu. Olkoonkin, että 15 minuuttia kuluu lopputeksteihin.

Wakanda Foreverin rytmitys on täysin töpeksitty. Vaikka tarina on umpiyksinkertainen, elokuva vatuloi ja jahkailee sen kertomisessa loputtomiin. Otsikon Black Panther -puku vedetään päälle vasta kahden tunnin kohdalla, mikä tuntuu suorastaan naurettavalta katsojan ajan aliarvostamiselta.

Leffan hahmot ovat vieläpä totaalisen mitäänsanomattomia. Selvästi Chadwick Bosemanin kuoleman sekä karismaattisen Killmonger pahiksen poismenon jäljiltä käytettävissä on ollut enää sivuhahmojen jämäkaarti, sillä valtaosaa heistä en enää edes muistanut edellisestä elokuvasta. Oliko siinä Lupita Nyong’okin?

Päähenkilössä, alkuperäisen Black Pantherin siskossa Shurissa, olisi potentiaalia hahmona, sillä hän vannoo tieteen nimiin kansansa uskonnollisten rituaalien sijaan. Hänellä ei kuitenkaan viitsitä tehdä tarinassa yhtään mitään kiinnostavaa. Nainen yksinkertaisesti vaeltelee kohtauksesta toiseen kliseisenä sankarittarena, joka ajattelee kaikkien parasta. Hetkellisesti leffa kiusoittelee, josko hän seuraisikin Killmongerin jalanjäljissä, mutta vedätys on niin ilmiselvä, ettei siihen halpaan mene kukaan.

Vaikka Wakanda Foreverissä on mukana myös perinteistä Marvel-läpänheittoa, suurimman osan ajasta se ottaa itsensä tuskaisen vakavasti. Harvat yritykset huumorin vääntämiseksi ovat puolestaan niin väkinäisiä, että silmät ottavat koloissaan kierroksia.

Elokuvassa on jopa toimintaa hämmentävän vähän. Sitten kun turpaanmättämistä saadaan ruudulle, se on vain todella hoopoa. Miksi esimerkiksi wakandalaiset menevät väijyttämään vesi-ihmisiä keskelle merta, hemmetti soikoon, jossa he itse voivat vain kököttää maalitauluina aluksellaan?

Kuten edellisessä leffassa, myös Wakanda Foreverissä on edelleen huvittavan ristiriitaista, miten mukamas superedistykselliset vähemmistökansat tukeutuvat primitiivisen oloiseen miekka & kilpi -lähitaisteluun. Lisäksi heidän hallintorakenteensa on kaikkea muuta kuin edistyksellinen, sillä kuten Wakandakin, filmissä esiteltävä uusi mayojen jälkeläiskansa on diktatuurinen monarkia.

Entä kuinka monta kertaa Marvel aikoo marssittaa valkokankaalle aina vain uuden salaisen ihmisryhmän, joista maailma ei ole ollut koskaan tietoinen mutta jotka vain sattuvat pölähtämään varjoistaan esiin liki samanaikaisesti? Ratkaisu on tarinankerronnallisesti kertakaikkisen laiska.

Filmin pahis Kukulkan on niin ikään haukotuttava eikä hänen motiiveissaan ole tippaakaan järkeä. Yhden vibranium-detektorin keksineen opiskelijatytön jahtaaminen vaikuttaa älyttömältä touhulta. Ikään kuin nuuskivat amerikkalaiset eivät tietäisi jo vibraniumin sijaintia merellä eikä tunnistimen keksijä olisi jättänyt työstään minkäänlaista dokumentaatiota.

Itse tiedetyttö on puolestaan hahmona varsinainen pohjanoteeraus. Kyseessä on jälleen yksi superälykäs nuori, joka on kirjaimellisesti autotallissaan työstänyt maailmaa mullistavaa huipputeknologiaa ja jopa kokonaisen Iron Man -puvun. Hahmolla ei ole kerrassaan mitään luonteenpiirteitä, ja hänen roolinsa leffassa onkin olla yksi iso MacGuffin.

Elokuvan CGI on puolestaan omituisen ailahtelevaa. Välillä tietokone-efektit näyttävät varsin hyvältä yhdessä komeiden trooppisten paratiisimaisemien sekä merellisen kuvaston kanssa. Välillä taas meno on suorastaan hilpeän kökköä, kun esimerkiksi siniset meri-ihmiset loikkivat vedestä tantereelle ilman minkäänlaista fyysisyyden tuntua.

Musiikki on sentään niitä harvoja puolia, joita leffassa voi kehua. Soundtrack on täynnä supersankarielokuvalle epätavanomaisia valintoja, kuten edellisessäkin Black Pantherissa. Mukana on esimerkiksi Bob Marley -cover sekä vetoja muun muassa Burna Boylta ja Rihannalta.

Pidän myös siitä, miten uskottavasti filmin hahmot reagoivat läheisten menetyksiin. Poskea ei valuteta vain yksittäistä kyyneltä Hollywood-tyyliin, vaan sankarit kokevat aitoa hätää ja jopa raivoa. Esimerkiksi kun Wakandan kuningatar saa kuulla ainoan tyttärensä jääneen vihollisten armoille, hän ei vain ilmoita olevansa pettynyt, vaan käyttäytyy yhtä vimmalla kuin oikea äiti vastaavassa tilanteessa käyttäytyisi. Surun ja katkeruuden käsittely muodostavatkin leffan keskeiset teemat.

Harmi, ettei elokuvassa ole tämän enempää jännitettä tai tarttumapintaa. Jopa sen varsinainen konflikti ratkotaan niin laiskasti ja ennalta arvattavasti, että tekee mieli huutaa, tämänkö vuoksi tätä roskaa tuli tuntitolkulla tapitettua. Tuntuu sitä paitsi suorastaan naiivilta, että pääpahiksen mieli vain äkkiä muuttuu hänen otettua hieman köniinsä tai että Shuri ajattelee voivansa luottaa häneen jatkossa.

En ole katsonut vähään aikaan yhtä kertakaikkisen puuduttavaa tekelettä kuin Black Panther: Wakanda Forever. Ennen vanhaan sentään huonot toimintafilmit ja efektirymistelyt ymmärsivät pysyä siedettävän pituisina. Katsoisin mieluummin vaikka kolmesti putkeen haukutun Thor: Love and Thunderin kaltaisen yksinkertaisen viihdyttävän hölmöilyn kuin tällaisen itseriittoisen äherryksen uudelleen.

MCU-elokuvien päivitetty paremmuusjärjestys:

Filmiarvostelut

Hae tästä blogista

Black Panther: Wakanda Forever

Kommentit

Lähetä kommentti