Eternals

Viivyttelin pitkään Nomadlandista tutun Oscar-voittajaohjaaja Chloé Zhaon Eternalsin katsomista. Sitä on näet haukuttu Marvel Cinematic Universen huonoimmaksi elokuvaksi, enkä erityisemmin välittänyt edes Nomadlandista. Zhaon supersankarieepoksen näkemisen jälkeen epäilen kuitenkin, että merkittävä osa kriitikoista seuraa vain lampaiden tavoin muiden kaltaistensa mielipiteitä. Valmistauduin tylsistymään kaksi ja puoli tuntia pitkän leffan parissa, mutta se paljastui yllättäen MCU:n paremman pään edustajaksi.

Ymmärrän toisaalta, miksi Eternalsia on helppo haukkua. Se on tavallista Marvel-elokuvaa verkkaisempi, sisältää vähemmän koomisia kevennyksiä ja nojaa suureen määrään tuikituntemattomia hahmoja. Toiseksi, vaikkei se ole huono elokuva, se ei myöskään selkeästi loista millään osa-alueella. Perustoimiva purilaiskaava on rikottu tarjoamatta mitään selkeää täkyä tilalle.

Yhtä osa-aluetta leffassa täytyy silti erikseen kehua, sillä kyseessä on ehdottomasti tähän asti parhaimman näköinen MCU-filmi. Greenscreenin edessä palloilun sijaan Zhaon on annettu kuvata oikeissa ympäristöissä luonnonvaloa hyödyntäen. Ohjaaja käyttää hyväksi myös muun muassa laajakulmia, pallomaisia linssejä sekä syväfokusta tarinankerronnassaan. Lopputulos on huomattavasti keskimääräistä Marvel-höttöä kiinnostavampi visuaalisesti.

Elokuvan tietokone-efektit ovat kaksijakoisempi asia. Toisaalta ne ovat parhaimman näköistä CGI:tä missään näkemässäni MCU-leffassa – myös huomioiden uudemmat teokset, kuten Spider-Man: No Way Homen, Doctor Strange in the Multiverse of Madnessin sekä Thor: Love and Thunderin. Toisaalta digitaalisille luomuksille annetaan yhä liian suuri rooli. Lopputekstien ekstrakohtaukseen on ilmestynyt myös eräs kammottava vasemmalla kädellä sutaistu videopelinäytöksen ylijäämätuote.

Zhao osaa tosin hyödyntää tietokonejälkeä etevämmin kuin moni muu ohjaaja. Esimerkiksi jo aloituskuva auringosta avaruuden hiljaisuudessa tekee vaikutuksen. Myöhemmin tarjoillaan muun muassa komeita kuvia Hiroshiman pommituksesta, uhkaavasta maailmanlopusta sekä jättimäisistä Celestial-jumalolennoista.

Harmillisesti nimikkosankareiden veriviholliset, petomaiset deviaanit ovat jälleen tylsiä, epätodellisen tuntuisia CGI-hirviöitä. Ne on kyllä animoitu laadukkaammin kuin valtaosa Marvel-möröistä ja sulautuvat ympäristöönsä aiempaa paremmin onnistuneen valaistuksen ansiosta. Silti keinotekoisuus paistaa niistä läpi.

Zhao on onneksi toimintaohjaajanakin keskimääräistä taidokkaampi. Turpajuhlissa on aivan eri tavalla vauhtia ja intensiteettiä kuin valtaosassa MCU-filmejä, koska kamera syöksyy taisteluun sankarien mukana, tapahtumat esitetään laajakuvassa ja perspektiivejä käytetään tehokkaasti hyödyksi. Mäiskintäkohtaukset pysyvät lisäksi siedettävän mittaisina.

Se jää tosin jälleen arvoitukseksi, mikä sankareita pystyy täsmälleen vahingoittamaan. Teräsmieshenkisen laserkatseen uhriksi joutuminen ja tippuminen kilometrien korkeudesta ei aiheuta mitään pysyvää vammaa. Sen sijaan kopautus kivellä takaraivoon kolkkaa tajuttomaksi.

Elokuvan käsikirjoituksella on poikkeuksellisen vaikea tehtävä. Sen pitää esitellä yhden filmin sisällä kymmenen uutta supersankaria ja kertoa vielä heidän koko tuhansien vuosien taustatarinansa. Osin se suoriutuu tehtävästään, osin ei.

Eternals on tähän mennessä Marvelin korkealentoisin ja kunnianhimoisin supersankaritarina. Se lähtee liikkeelle maailman luomiskertomuksesta ja selittää muun muassa, miten Celestial-jumalat hallitsevat universumin elämän syntyä. Luonnollisesti tämä vaatii paljon ekspositiota, mutta taustoitus on yliampuvuutensa vuoksi erikoisen kiinnostavaa. Zhao osaa tehdä siitä myös nättiä katseltavaa.

Maapallolle deviaaneilta elämää suojelemaan lähetetyt ikuiset ovat monipuolinen henkilökatras. Leffa kykenee rakentamaan koko kööristä tunnistettavia persoonia. Kukaan heistä ei tosin erotu joukosta Iron Manin tai Rocketin kaltaisena läpimurtohahmona, vaan kaikki jäävät tasaisen etäiseksi. Ainoastaan aina mainion Barry Keoghanin näyttelemässä, mieliä hallitsevassa Drugissa on särmää. Gemma Chanin päähenkilö Sersi on sen sijaan suorastaan tylsä.

Hahmojen kohdalla on panostettu diversiteettiin, sillä sankarien joukosta löytyy niin intialainen, eteläkorealainen, hongkongilaistaustainen, latino kuin kaksi afroamerikkalaista, joista toinen on arabin kanssa suhteessa oleva homo ja toinen kuuro. Monipuolisuus on luontevaa, sillä olisihan hassua, jos avaruudesta saapuvat puolijumalat olisivat kaikki valkoihoisia heteromiehiä. Harmillisesti osa heistä jää täysin statistin rooliin, kuten supernopea Makkari, jota näyttelee itsekin kuuro Lauren Ridloff.

Olisin halunnut myös päästä syvemmälle ikuisten sielunelämään. Miten esimerkiksi tuhansia vuosia kuolemattomana viettäminen muuttaa suhdetta tavallisiin ihmisiin sekä empatiakykyyn heitä kohtaan? Entä kuinka hankalaksi hahmot kokevat sopeutua piiloelämiinsä kuolevaisten keskellä? He ilmeisesti perustavat myös perheitä, joten kysymys herää, voivatko he saada lapsia ja ovatko nämä jälkeläiset normaaleja kuolevaisia?

Eniten Eternalsin tarinassa pidän sen moraalisesta harmaudesta. Ikuiset paljastuvat kirkasotsaisten sankarien sijaan ylijumalansa rakentamiksi roboteiksi, jotka on valmistettu viljelemään ihmisistä polttoainetta uudelle Celestialille. Celestialin tehtävä on puolestaan luoda maailmankaikkeuteen lisää elämää. Kysymys herääkin, onko maapallon uhraaminen sallittua, jotta vielä suurempi määrä älyllisiä olentoja voisi syntyä.

Kun totuus paljastuu, sankarit eivät ole yksimielisiä, miten siihen pitäisi suhtautua. Siksi ei tule yllätyksenä, että yksi heistä osoittautuu petturiksi. Ennalta-arvattavuus ei sinällään haittaa, sillä on miellyttävää, ettei elokuvassa ole yhtäkään täysin yksiselitteistä pahista. Jopa deviaanit osoittautuvat vain jumalansa pieleen menneiksi luomuksiksi. Richard Madden osaa puolestaan kurtistella riittävän vakuuttavasti kulmiaan ristiriitaisena Ikariksena, joka asettuu muita ikuisia vastaan.

Eternalsin taustatarinan pulmana on toisaalta se, että se joutuu selittelemään, miten maapallolla on salaa vaikuttanut vuosituhansia jälleen yksi supervoimilla varustettu joukko, muun muassa velhojen, Kymmenen renkaan terroristien ja wakandalaisten ohella. Samoin tuntuu melkoisen epätodennäköiseltä, että myös heitä kohtaava maailmanlopun kriisi osuu samoihin aikoihin Malekithin, Thanoksen, Dormammun tai vaikkapa Pimeyden portin sielunsyöjien aiheuttamien apokalypsiuhkien kanssa.

Leffaa onkin kritisoitu paljon siitä käsittämättömyydestä, etteivät sen hyvikset laittaneet tikkua ristiin Thanosia vastaan. Filmi toki selittää tätä sillä, ettei ikuisilla ole lupaa sekaantua ihmisten sotiin. Ottaen kuitenkin huomioon, että heidän perimmäinen tehtävänsä on ihmiskunnan populaation kasvattaminen, tuntuu hassulta, ettei ylijumala Arishem ole päivittänyt heidän ohjeitaan.

Minulle juoniaukon paikkaamiseksi riittää toisaalta yksinkertaisesti se selitys, että saavuttuaan maapallolle Thanos suorittaa Infinity Warissa massamurhansa hyvin nopeasti. Eipä siinä jää juurikaan aikaa ulkopuoliselle sankaripoppoolle reagoida.

Noin muuten elokuva sitoo tematiikkansa kelvollisesti samoihin kysymyksiin, joita myös Infinity War käsitteli. Jälleen pohditaan sitä, onko sallittua uhrata suuri määrä henkiä, jotta muut voivat jatkaa elämäänsä. Tämä on toki hyvin perinteinen supersankarigenren käsittelemä dilemma, jonka vastaus on vieläpä itsestäänselvä. Samoin klassista osastoa edustaa toteamus siitä, että ihmiskunnan pitää osoittaa teoillaan, ansaitseeko se olemassaolonsa.

Filmin teemat eivät siis ole missään nimessä omaperäisiä. Kiinnostavampaa onkin, miten ajankohtaisesti ne peilaavat juuri nyt tosimaailmaa. Leffa viittaa esimerkiksi kansanmurhiin ja ydinaseisiin siinä, kuinka kykeneviä olemme tappamaan toisiamme. MCU:ssa ihmiskunnan yllä tuntuu myös heiluvan jatkuva kirves valmiina katkaisemaan kulkumme maan päällä. Ilmastonmuutoksen, ydinsodan ja tekoälyn uhkaamassa maailmassa tämä tuntuu kummallisen puhuttelevalta: valinta on totta tosiaan meidän, haluammeko elää.

Juonenkuljetuksensa puolesta Eternalsissa on muutamia ongelmia, jotka häiritsevät minua Thanos-kysymystä enemmän. Ensinnäkin maailmanloppu pysäytetään taas kerran deus ex machinalla, sillä Endgamen tapaan yksi sankareista loihtii sormia napsauttamalla kokonaan uuden ihmekeksinnön juuri, kun sitä tarvitaan. Iso kysymys herää myös Druigin mielenhallintakyvyistä, sillä jos hän on kykenevä hallitsemaan kokonaisen Celestialin tahtoa, miksi muka takin kääntävän Ikaruksen manipulointi ei onnistu?

Marvel-elokuvaksi Eternals etenee silti loppuhuipennukseensa ilman suurempia töyssyjä. Itse kliimaksi on puolestaan yksi filmisaagan komeimmista. Maan alta nouseva jättiläisjumala saa nimittäin kerrankin aikaan todellisia apokalypsifiiliksiä. Vaikuttava näky on myös lopputaistelun jälkeen kiertoradalle ilmaantuva valtava Arishem-pääjehu.

En silti malta olla napisematta yksityiskohdista. Maapallon ytimen kokoisen Celestialin mittasuhteet ovat leffan lopussa aivan pielessä, sillä vaikka sen käsi näyttää massiiviselta, planeetan kokoluokassa se on silti pelkkä kärpäsenjätös. Luulisi myös, että Sersin seisoessa maan syvyyksistä nousevan jättiläisen päällä, hän kärventyisi välittömästi kuumuudesta.

Viimeisessä kohtauksessa ihmetyttää puolestaan se, ettei massiivinen Arishem aiheuta tuhoa maapallolle jo pelkällä painovoimallaan. Miksi häneen ei myöskään viitata millään tapaa myöhemmissä elokuvissa, koska eihän hänen hetkellinen esiintymisensä ole voinut jäädä esimerkiksi Avengerseilta huomaamatta?

En yritä edes väittää, etteikö Eternals olisi hyvistä puolistaan huolimatta epätasainen kokonaisuus, joka kenties toimisi yhden mammuttifilmin sijaan paremmin minisarjana. Silti minun on pakko ihmetellä, ovatko kriitikot tosissaan sitä mieltä, että Zhaon elokuva on huonompi kuin esimerkiksi Thor: The Dark Worldin, Ant-Man and the Waspin tai Black Widow'n kaltaiset pökäleet? Minun on vaikea ymmärtää edes, miten sitä voi pitää heikompana kuin vaikkapa The Incredible Hulkin, Captain America: The First Avengerin, Doctor Strangen, Spider-Man: Far From Homen tai Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin tapaisia täysin unohdettavia keskinkertaisuuksia.

Toivon hartaasti, ettei Eternalsin osakseen saama suhteeton lyttäys säikäytä Marvelia antamasta jatkossa kehutuille ohjaajille vapaampia käsiä leffojensa kanssa. Joskus en vain pystykään käsittämään elokuva-arvostelijoiden konsensusta. Myönnän nimittäin häpeilemättä, että nautin Zhaon supersankarifilmistä myös enemmän kuin hänen puuduttavan turhantärkeästä Oscar-teoksestaan, Nomadlandista.

MCU-elokuvien päivitetty paremmuusjärjestys:

Filmiarvostelut

Hae tästä blogista

Eternals

Kommentit

Lähetä kommentti