The Bear – kausi 4

Montaa televisiosarjaa vaivaa loistavan alun jälkeen yllättävä mahalasku. The Last of Us uhkaa muodostua tuoreimmaksi esimerkiksi tällaisesta. Jokainen puolestaan muistaa Game of Thronesin katastrofaaliset viimeiset kaudet tv-historian noloimpana lässähdyksenä. Kehuja kerännyt kokkidraamakomedia The Bear tuntuu myös neljännen kautensa myötä enemmän kuin kypsältä paketoitavaksi.

The Bearin kolmas kausi oli kahden ensimmäisen jälkeen sarjan epätasaisin. Se kokeili silti kiinnostavia asioita, ja sen parhaat episodit kohosivat show’n parhaiden joukkoon. Neljäs kausi yrittää palata perusasioiden äärelle – heikolla menestyksellä.

Edelliskauden finaalin jäljiltä negatiivinen Chicago Tribunen kritiikki sekä kapeneva taloudellinen liikkumavara ovat puskeneet show’n nimikkoravintolan kuilun partaalle. Olivia Colmanin esittämän Andrea Terryn suljettua oman huippukeittiönsä hänen henkilökuntansa saapuu Carmenin ja kumppaneiden hätiin. Kello kytketään kirjaimellisesti käyntiin ja kilpajuoksu aikaa vastaan alkaa.

Vaikka peruslähtökohdissa ei ole mitään vikaa, The Bearin neljäs kausi saa rakennettua asetelmaansa vähänlaisesti jännitettä. Alaspäin tikittävät sekunnit ja laskeva käyrä, joka eeeehkä tasoittuu tai sitten ei, eivät vielä yksin riitä. Tarina taantuu nimittäin edelliskauden kaltaiseksi jahkailuksi. Pelissä on näennäisesti kaikki, mutta koska ihmisten välinen draama on latteaa, panokset eivät tunnu henkilökohtaisilta. Kauden mielenkiintoisin sivuhenkilö, voileipäluukkua pyörittävä Ebrahim, saa myös harmillisen vähän ruutuaikaa.

Sarjalle tyypillisestä jahkailusta täydellinen esimerkki on kauden neljäs episodi, Worms. Se kuluu tyystin Sydneyn palloiluun vaihtoehtojensa välillä. Hän pähkäilee, jatkaako nykyisellä myrkyllisellä mutta superlahjakkaalla työnantajallaan, jonka henkilökuntaa hän rakastaa, vai loikatako kilpailijan kelkkaan. Ongelma on siinä, että tämä vatvominen olisi tuntunut ajankohtaiselta noin kymmenen jaksoa aiemmin. Nyt sitä on kestänyt puolitoista tuotantokautta.

Kun meno ei tempaa mukaansa, alkavat sarjan maneeritkin ärsyttää. Kokit juttelevat kohtauksesta toiseen epäuskottavan henkeviä tai riitelevät huutaen kilpaa toistensa päälle, kuten aina. Hahmot puhuvat jostakusta, joka ei sano katsojalle mitään, ja jää katsojan tehtäväksi arvailla, kenestä on kyse. Jeremy Allen White tuijottaa surullisin silmin kaukaisuuteen. Ayo Edebiri vääntää huuliaan vinoon. Onhan nämä nähty.

Kauden teemaksi nousee tekojen sovittaminen ja haavojen parantaminen. Carmy esimerkiksi tajuaa vihdoin olevansa ravintolansa pahin vihollinen ja pyytelee olemassaoloaan anteeksi jaksosta toiseen. Bob Odenkirkin esittämä Lee-setä puolestaan alleviivaa Bears -jaksossa sanoman ytimen: “Cause sometimes to break patterns... you gotta break patterns, man.”

Valitettavasti The Bearin kohdalla hahmot ovat viihdyttäviä vain niin kauan kuin he pysyvät myrkyllisinä ja toksisina. Traumoista ylipääseminen, sovintojen tekeminen ja välien tervehtyminen ovat vain järkyttävän paljon kyllästyttävämpää seurattavaa. Niiden seurauksena sarjasta tuntuu myös katoavan kaikki mysteeri.

Näin ei ehkä tarvitsisi olla, mutta Christopher Storerin käsikirjoitustiimi ratkoo tarinansa konfliktit mielikuvituksettomimmalla tavalla. Kaikkien rähinöiden, mykkäkoulujen sekä patoutuneen pahoinvoinnin jälkeen hahmot yksinkertaisesti juttelevat ristiriitansa läpi. Vaikka tämä on tietyssä mielessä arkirealismia, tuloksena ei synny kummoista draamaa, koska kipuilujen juurisyyt ovat niin itsestään selviä. Kuinka monta muistutusta tarvitsemme siitä, että Michael-veljen kohtalo tosiaan kummittelee kaiken taustalla?

Ensimmäinen henkilö, jonka kanssa Carmy sovittelee välinsä, on hänen exänsä Claire. Miehen anteeksipyyntö on venynyt niin pitkään, että heilan kuvittelisi liikkuneen jo elämässään eteenpäin. Koska Claire on ollut aina paperinohut päähenkilön jatke, näin ei kuitenkaan ole.

Kaksikon välinen romanssi tarjoaa jälleen sarjan heikointa antia. Tälläkin kertaa dialogi on vaivaannuttavan kankeaa. Seuraavankaltaisia väkinäisiä vuorosanoja kuulee vain televisiohahmojen ja Hollywood-näyttelijöiden suusta todellisten pariskuntien sijaan: “I wish you let me in on the noise a little bit more. I felt like I saw, like, glimpses of you. But I wanted to see all of you.”

Parantumisen ja sovinnon teemat johtavat myös siihen, että The Bearin neljäs kausi tuntuu yllättävän löperöltä. Scallop-jakson lämminsydäminen huipennus, jossa ravintolan asiakkaille järjestetään lumisade, venyy esimerkiksi aivan liian imeläksi. Bears-hääepisodi, jossa Richie purkaa huoliaan lapsensa isäpuolen kanssa, loppuu puolestaan siihen, kun kaikki hahmot kokoontuvat jakamaan pelkojaan pöydän alle. Siirappinen kohtaus on kuin eri sarjasta eikä hyvällä tavalla.

Kun myös Carmyn äiti vakuuttaa tehneen elämässään korjausliikkeen, päähenkilö vaikuttaa ainoalta kykenemättömältä muutokseen. Hetken ehdin jo epäillä, ottaako ahdistus ja masennus Carmysta niskaotteen ja harkitseeko hän veljensä tavoin itsemurhaa. Tällöin olisin antanut anteeksi kaiken kauden aiemman sentimentaalisuuden kierona harhaanjohdatuksena.

Mihinkään näin radikaaliin sarja ei kuitenkaan päädy. Sen valitsema ratkaisu on paljon tylsempi. Kun Carmy, Sydney ja Richie vuodattavat toisilleen tuntonsa kaiken kyräilyn jälkeen, käsikirjoittajat yliarvioivat yleisön kärsivällisyyttä hahmojensa suhteen. Olen pahoillani, nämä tyypit ovat enää vain rasittavia ja heidän ongelmansa taantuneet totaalisen yhdentekeviksi. Kauden huipennuksena se, että kyseiset alakoululaisen kypsyystasolle jämähtäneet sankarit puhuvat vihdoin asiansa halki, on Michelin-luokan antikliimaksi.

Finaalin pointti on totta kai siinä, että ravintolansa hylkäävä Carmy kuvittelee tekevänsä jalon teon mutta todellisuudessa jättää muut pulaan pahimmalla hetkellä. Oikea ratkaisu olisi käyttäytyä kuin johtaja ja märehtimisen sijaan ottaa itseään niskasta kiinni. Virheidensä korjaamisen sijaan hän päättää kuitenkin jälleen paeta.

Toisin kuin toisen kehää kiertävän tv-antisankarin, Tony Sopranon, kohdalla, minua ei kuitenkaan jaksa enää kiinnostaa. Carmyn haluttomuus kohdata suruaan ja traumojaan on tarinana läpeensä banaali, sillä vastaavia itsetutkiskeluun kykenemättömiä jääräpäitä näkee ihan tarpeeksi tosielämässäkin. The Bearista on kaikonnut maku, sillä sen alkuperäiset surkuhupaisan rikkinäiset ihmiset ovat muuttuneet joko yhdentekeviksi halinalleiksi tai murheissaan velloviksi surkimuksiksi. Toivon mukaan viides kausi jää viimeiseksi, sillä sen katsoo enää velvollisuudentunnosta.