Joskus on hyvä tietää, milloin lopettaa. HBO:n Euphoria-hittiä tehtiin kaksi tuotantokautta, jotka voittivat puolelleen niin yleisön kuin kriitikotkin. Show’n päätöstä viivästyttivät sen luojan, Sam Levinsonin, harharetket epäonnisen The Idol -sarjan parissa, käsikirjoitukselliset haasteet sekä Hollywoodin lakot. Kausien välissä Levinson riitautui tuottajaystävänsä Kevin Turenin kanssa, joka kuoli myöhemmin sydänkohtaukseen, kun taas Fez-huumediileriä näytellyt Angus Cloud menehtyi tahattomaan fentanyyliyliannostukseen. Levinsonin olisikin kannattanut lukea universumin ennusmerkit ja jättää jo toisella tuotantokaudellaan eräänlaisen päätepisteen saavuttanut hengentuotoksensa rauhaan. Euphorian kolmas kausi on nimittäin television pahin lässähdys sitten Game of Thronesin.
Tiesin etukäteen Euphorian kolmannesta kaudesta sen, että se on jotain aivan muuta kuin kaksi ensimmäistä. High schoolin ja nuorisokuvauksen vaihtuminen western-vaikutteiseksi rikosdraamaksi ei tullut siis järkytyksenä.
Lännenfilmikuvastoa herätellään heti alkuminuuteista lähtien. Aavikkomiljöö, keltaiset retrofontit sekä saturoitu värimaailma ovat vahva kontrasti show’n aiemmalle neonväriselle, unenomaiselle ja tummanpuhuvalle fantasialle.
Myös musiikkiraita kokee merkittävän muutoksen. Labrinth-artisti, joka oli vastuussa sarjan ikonisesta soundista, jätti tuotannon ovet paukkuen taiteellisten erimielisyyksien vuoksi. Hans Zimmerin soundtrack paikkaa hyvin zimmermäisellä paisuttelulla ja Ennio Morricone -jäljittelyllä. Kuultavissa on jopa häivähdyksiä Dyynin musiikillisista motiiveista.
Näiden muutosten myötä Euphorian uniikkius väistämättä haalistuu. Tilalle tarjotaan pastissia ja musiikillisesti geneerisempää vaihtoehtoa, joka ei millään vedä vertoja alkuperäiselle.
Arvostan kuitenkin tarinankerronnassa rohkeutta ja kunnianhimoa. Siksi lähestyin sarjan loppuhuipennusta avoimin mielin. Ymmärrän, mitä uudella suunnalla rakenteellisesti tavoitellaan: kahdella ensimmäisellä kaudella ongelmanuoret pakenevat lyhytkatseisesti traumojaan, kolmas näyttää tämän lyhytkatseisuuden seuraukset aikuisuudessa. Aikuisten maailma onkin kirjaimellinen villi länsi.
Päätöskauden ensimmäinen jakso, Ándale, alkaa vielä kiinnostavasti. Tarinassa aikaa on kulunut viisi vuotta. Rue toimii Faye-ystävänsä kanssa huumemuulina Laurie-pomolle, jolle hän jäi aiemmin velkaa. Kehityskulku on looginen, ja fentanyylipallojen kuskaaminen rajan yli ahterissa niin karmivaa touhua, että katsoja ymmärtää high schoolin jääneen kauas taakse. Kun lemmikkikoira nuolee reideltä Fayen housuun livahtaneen vahingon, show myös osoittaa, ettei se ole menettänyt kieroa pikimustaa huumorintajuaan.
Sitten luistellaan alamäkeä ja nopeasti. Yhtäkkiä Rue päättää täysin hahmolleen luonteenvastaisesti tulleensa uskoon, ja alkaa lukea Raamattua. Ali-sponsori taas puolustelee hänelle ison kirjan homovastaisuutta hämmentävimmässä vuoropuhelussa vähään aikaan. Cassie puolestaan on alkanut jahdata suosiota TikTokissa tekemällä eroottisia koiraroolileikkivideoita. Myöhemmin jaksossa Rue kohtaa cowboy-henkisen Alamo-sutenöörin, joka ottaa tytön jengiinsä ammuttuaan omenan hänen päänsä päältä. Mitä täällä oikein tapahtuu?
Pian käy selväksi, ettei Euphorian loppukirin suurin ongelma ole suinkaan tyylivaihdos vaan se, miten sarja teurastaa hahmonsa. Heistä on tullut käsikirjoituksen ja sanoman välineitä sen sijaan, että he käyttäytyisivät itselleen luontevasti. Ainoat hahmot, jotka tuntuvat omilta itseltään, ovat Maddy ja Lexi, ja heidän roolinsa kaudella jää pieneksi.
Zendayan laadukas näyttelijätyökään ei pelasta sitä, kuinka epäuskottavaan suuntaan Rue kehittyy. Kristinuskoon hurahtamisen ohella hänen addiktionsa on yllättäen enemmän tai vähemmän hallussa, eikä mielenterveysongelmia mainita halaistulla sanallakaan, vaikka ne ovat määrittäneet häntä koko sarjan ajan. En voi myöskään suhtautua häneen tosissaan strippiklubin kurinpitäjänä saati sitten asekauppiaana.
Euphorian muuttuminen köyhän miehen Breaking Badiksi viekin show’lta kaiken sen vakavastiotettavuuden. Aiemmilla kausilla sarjakuvamaiset ylilyönnit ovat olleet poikkeus, eivät sääntö.
Sentään Ozista ja Lostista tuttu Adewale Akinnuoye-Agbaje esittää elämää suurempaa Alamoa karismaattisesti. Rikospomoon sekä hänen hoopoon juroon kätyriinsä, Bishopiin, alkaa oudosti tykästyä tarinan edetessä.
Cassiella on puolestaan kaudella aivan liian suuri rooli. Hänen OnlyFans-tähteytensä on puhdasta vanhan kierrätystä, sillä sama juonikuvio toteutettiin paljon paremmin ensimmäisellä kaudella Katin kohdalla. Hänen yhtäkkinen ryhtymisensä konservatiiviseksi tradwifeksi tulee lisäksi aivan puskista.
Ennen muinoin Euphoriassa paljaan pinnan näyttämisellä oli tapana olla jokin tarkoitus. Ajan myötä Levinsonin kaikki pidäkkeet ovat kuitenkin kadonneet, sillä Sydney Sweeneyn rinnat tuntuvat vallanneen koko sarjan. Välillä ne täyttävät kirjaimellisesti ruudun. Hahmojen fantasiat ovat tupanneet naurattamaan ääneen, mutta This Little Piggy -jakson pilvenpiirtäjän kokoinen paljasteleva Cassiezilla aiheuttaa vain myötähäpeää – huonolla tavalla.
Sarja lypsääkin Sweeneyllä mieskatsojien suosiota lähes yhtä epätoivoisesti kuin Cassie internetissä. Kiusallisia tuntemuksia aiheuttaa myös se, että hahmon ja näyttelijän välillä alkaa olla vaikea tehdä eroa. Rahaa seksuaalisella sisällöllä tahkovaa republikaania esittää nimittäin tosielämän republikaaninen seksisymboli.
Maddyn vuorosana “The angrier these idiots get, the more money you make” vihjaa toki, että tarinan ironia kohdistuu itse asiassa katkeriin konservatiivimiehiin. Sitä on kuitenkin vaikea sanoa varmuudella. Ero Katin ja Cassien aikuisviihdeurien välillä on siinä, että ensimmäisen show esitti voimaannuttavassa valossa. Jälkimmäiseen sarja suhtautuu sitä vastoin ivallisesti tehden hahmosta narrin.
Aikaisemmin Euphoria onkin käsitellyt naishenkilöitään myötätunnolla ja ymmärtäväisesti. Nyt sen asenne on pilkallinen ja halventava. Naishahmot päätyvät myös aina tavalla tai toisella myymään itseään sekä ilman vaatteita. Puvustus on mahdollisimman provosoivaa ja paljastavat seksikohtaukset usein pointittomia. Sekosin myös laskuista, kuinka monta kertaa kamera nuoleskelee hahmojen takapuolta.
Sarjaa on ennenkin parjattu shokeeraamisesta pelkän shokeeraamisen vuoksi. Tällä kertaa kritiikki osuu kohdalleen. Valintoja voi toki puolustella sillä, että kyseessä on tosiasiassa Hollywood- ja huomiotaloussatiiria. Kysymys tosin kuuluu, kuka tällaista satiiria on oikein Euphorialta kaivannut ja toivonut, että siihen tuhlataan puolet tuotantokaudesta.
Totuus on, että show’n irvailua on hyvin vaikea erottaa todellisesta misogyniasta. Vähintään se on sisällöltään hyvin moralisoivaa ja erityisesti seksityöläisiä nenänvartta pitkin katsovaa. Sarja on kuin Lexi, joka katselee muiden naisten puuhia vierestä ja huudahtaa ylemmyydentuntoisesti: “Do you guys hear yourselves right now?”
Natea taas ei ole kaudella tunnistaa enää entisekseen. Hahmo, joka aiemmin tarinassa oli aina tilanteen tasalla, on nyt aivan hukassa. Hänen velkaongelmansa tuntuvat tuulesta tempaistuilta eivätkä kumpua mistään aiemmin nähdystä. Erityisen vaikeaa on kuvitella, että Nate antaisi Cassien jyrätä jatkuvasti ylitseen, vaikka mies kieriskelisi millaisessa pinteessä.
Ymmärrän toki, mihin Levinson pyrkii hahmon kanssa. Nate oli koulun kovin kaveri, jonka elämä saavutti huippunsa high schoolissa. Viimein hän kohtaa itseään kovemmat tyypit ja päätyy tilanteessa ruikuttavaksi heittopussiksi.
Hetkittäin tämä epäonnisuus onkin hauskaa, kuten Cassien itkiessä itsekkäästi hääyönä nenäverenvuotoaan samalla, kun hänen siippaansa paiskotaan taustalla pitkin portaita. Naten kuolema on kieltämättä myös hätkähdyttävän karu käänne. Hahmon tie on yksi pitkä alamäki, joka johtaa suoraan hautaan. Tämä sopii toki ääritoksisen miehen kohtaloksi.
Siitä huolimatta Naten rooli jää kaudella liki yhtä epätyydyttäväksi kuin Cassien. Loogisempi jatkumo pariskunnan tarinalle olisi aiemman perusteella ollut parisuhdeväkivalta kuin armenialaisgangsterit tai pehmoporno.
Naten kehityskaari on sarjan lopussa tarkoituksella olematon, mutta sen myötä missataan myös ne mahdollisuudet, jotka nykyinen juonikuvio olisi tarjonnut. Jos näkisimme ensin edes hetken ajan vanhan itsevarman Naten ennen kuin hänet murretaan, hänen kohtalonsa sykähdyttäisi vahvemmin. Jatkuvaa kidutusta on näet tympeä seurata.
Kauden hahmoista kaikkein lyhimmän korren vetää Jules. Vanhemman miehen sugar babyksi ryhtyneellä hahmolla ei ole tarinassa mitään osaa eikä arpaa.
Silmien pyörittelyä aiheuttaa etenkin sivujuoni, jossa viihdealalla työskentelevä Lexi pyytää Julesia maalaamaan taulun televisioshow’n lavasteeksi. Lopputuloksena syntyvä maalaus järkyttää tv-pomoja joka puolella sojottavilla peniksillään. Selityksenä sille, miksi Jules ei tajuaisi tällaisen taiteen olevan täysin sopimatonta saippuasarjaan, tarjotaan käsittämättömästi sitä, että hän on transihminen. Sen lisäksi, että juonikuvio on umpityperä, se on myös ärsyttävän arvattava.
Muista sivuhenkilöistä Naten isän, Calin, osuus jää pieneksi, sillä hänen näyttelijänsä Eric Dane oli kauden kuvaamisen aikaan kuolemansairas. Jo 2023 kuolleen Cloudin esittämä Fez on puolestaan onnistuttu kirjoittamaan tarinaan mukaan ovelasti. Katille jää sen sijaan tyhjä arpa käteen, sillä Levinson ja näyttelijä Barbie Ferreira eivät sanojensa mukaan löytäneet enää hahmolle mielekästä suuntaa. Tarinan puolesta hämmentää hiukan, ettei nainen ole mukana Cassien ja Naten häissä eikä kukaan nosta asiaa edes esille.
Ylipäänsä kolmannella kaudella oudoksuttaa se, että yhteys sen henkilöiden välillä on enää hyvin löyhä. He eivät ole mikään varsinainen kaveriporukka eikä heitä yhdistä enää high schoolkaan. On siis oikeutettua kysyä, keistä tämä sarja tarkalleen ottaen kertoo.
Ailahtelevaisuudestaan huolimatta Euphoria osaa sentään yhä naurattaa silloin tällöin. Kun Rue toteaa huumerahojaan vilauttaen Julesille: “I’m your sugar daddy now”, se on välähdys hahmosta, jota ennen katsojana rakasti. Kun Jules puolestaan läimäisee ex-tyttöystäväänsä niin, että tämä rysähtää surkuhupaisasti lattialle, show venyy myös slapstick-komediaan.
Vähemmän ilahtunut olen kauden pakotetusta uskonnollisesta tematiikasta. Raamatullista symboliikkaa viljellään jaksoissa aina käärmeistä sädekehiin. Kornein hetki koetaan kuudennessa episodissa, Stand Still And See, jossa Jumala puuttuu peliin ilmaantumalla Ruelle palavan pensaan muodossa.
Seitsemännessä jaksossa, Rain or Shine, Ruen kertojaääni toteaa: “Without God, short term desires become long term patterns.” Tämä vaikuttaa olevan Levinsonin keskeinen sanoma. Valitettavasti se on sanomana pöhkö ja katsojan kurkusta survottu. Esimerkiksi Lexin kömpelö puhe Raamatusta saa finaalijaksossa kiemurtelemaan teennäisyydellään.
Kauden edetessä juonenkuljetuksesta alkaa myös kaikota johdonmukaisuus. Jo se ihmetyttää, että vaikka Alamo epäilee Ruea vasikoijaksi, kukaan hänen jengistään ei varjosta naista. Se taas tuntuu kertakaikkisen hölmöltä, että Maddy mainitsee Alamon edessä Ruen puhuneen huumepoliisista eikä ymmärrä möläytyksensä seurauksia. Sitä on niin ikään vaikea käsittää, mistä armenialaiskonnat kuvittelevat Maddyn nyhtävän rahat, joita he häneltä tarinan lopussa kiristävät.
Kun Euphoria vakavoituu hieman loppuaan kohden, se onnistuu jälleen ajoittain koskettamaan. Ruen kuolema viimeisessä jaksossa, In God We Trust, on kauden ehdoton huippuhetki. Oli tietysti selvää etukäteen, että Rue saattaisi kuolla tarinan päätteeksi, mutten silti uskonut siihen. Hän on yksi pidettävimpiä televisiosarjapäähenkilöitä pitkään aikaan, joten käänne iskee yllättävän voimakkaasti. Uni, jonka hän näkee kuollessaan fentanyyliyliannostukseen, on kaunis ja katkeransuloinen päätös hahmolle. Se vetää maton katsojan alta.
Liki yhtä musertava on Alin reaktio Ruen kohtaloon. Kun mies joutuu lisäämään ystävänsä nimen kuolleiden kirjaansa, ei hänen puolestaan voi olla liikuttumatta. Hänen katkeruutensa fentanyylikriisin aiheuttamia nuorten kuolemia kohtaan heijastelee takuulla Levinsonin omia tuntemuksia esimerkiksi Cloudin menehtymisen suhteen. Ei olekaan ihme, että Fez nähdään Ruen unessa hänen rinnallaan.
Olin valmis antamaan Euphorian kolmannelle kaudelle paljon anteeksi, jos se olisi ymmärtänyt lopettaa tähän surulliseen nuottiin. Tarinan luonteeseen olisi sopinut, jos syylliset Ruen hengenlähtöön olisivat jääneet rankaisematta. Valitettavasti show ei malta lopettaa taaskaan ajoissa vaan vesittää vaikuttavan ratkaisunsa.
Lännentaistelu Alin ja Alamon välillä on sävyltään häiritsevän epäsopiva jatko sitä edeltäneelle murhenäytelmälle. Halu kulkea Quentin Tarantinon jalanjäljissä puskee kohtauksesta läpi, mutta yritys jää halvaksi imitaatioksi. Katu-uskottavuutta tavoittelevat vuorosanat, kuten “Get your dick against the wall!” ovat yksinkertaisesti noloja. Ruen tarina väistyy valitettavasti miehisen keskenkasvuisen kostofantasian tieltä.
Kaiken huipuksi kohtauksessa ei ole mitään järkeä. Tosissaanko Alamo sallii Alille mies miestä vastaan -yhteenoton? Tosissaanko Ali uskoo, että Alamo aikoo pelata reilusti asettamiensa sääntöjen mukaan? Ja ihan tosissaanko Bishop kääntää takkinsa Alamolle, koska Maddy kehui aiemmin hänen koiraansa?
Episodin taistelua seuraava sentimentaalinen lopetus on aivan yhtä huono. Kristillisnationalistisen takapajuisen elämän ihannointi nykypäivän poliittisessa ilmapiirissä on sarjalta todella kummallinen valinta. Viimeinen vuorosana, “May God bless us all”, hieroo vielä sanomaa niin häpeilemättä naamaan, että jaksosta jää likainen fiilis.
Euphorian kolmas kausi olisi ollut parempi jättää tekemättä. Epätasaisten tyylikokeilujen ja väkinäisen uskontotematiikan ohella hämmennystä aiheuttaa se, että Levinson saarnaa empatiasta addikteja kohtaan, muttei enää jaksa itse ulottaa tätä empatiaansa muihin hahmoihin kuin Rueen. Sarjan tuijottaa loppuun lähinnä nähdäkseen, mitä posketonta seuraavassa jaksossa tapahtuu. Nostan hattua show’n uskaliaisuudelle, mutta katkaisuhoito olisi saanut saapua aikaisemmin.
Kommentit
Lähetä kommentti