Euphoria – kausi 2

“Taiteen pitäisi olla vaarallista”, kuuluu vuorosana Euphorian toisen kauden loppupuolella. HBO:n menestysteinidraama noudattaa omaa ohjettaan. Sen lisäksi, että sarja herättää pahennusta huumeilla ja alastomuudella, sen audiovisuaalinen kerronta on jatkuvasti uskaliaampaa. Lopputulos jakaa mielipiteitä, minä rakastan sitä.

Euphorian kiistaton tähti on Zendaya, joka esittää 17-vuotiasta addiktia Ruea. Ruen tarina on ollut show’n alusta alkaen sen sielu. Toinen tuotantokausi nojaa entistä vahvemmin siihen sekä päänäyttelijänsä ilmiömäiseen suoritukseen, josta hän voitti ansaitusti toisen Emmy-palkintonsa.

Jos ensimmäinen kausi johti Ruen väistämättömään retkahdukseen, toisella kaudella hän kamppailee raitistumisen eteen – tai sitä vastaan. Kauden ehdoton huippuhetki on sen viides episodi, Stand Still Like the Hummingbird, jossa Ruen huumeiden käyttö paljastuu hänen äidilleen. Kun Rue hyökkää ensin hänet ilmiantanutta Jules-tyttöystäväänsä vastaan, pakenee sitten surkuhupaisasti poliisia pitkin lähiön takapihoja ja päätyy lopulta entistä pahempaan kiipeliin, sarja tarjoilee todellisen tunteiden Linnanmäki-kyydin.

Vakavan draaman ohella Zendaya hallitsee myös suvereenisti komedian. Äänekkäimmin minut saivat kaudella nauramaan Ruen täydellisesti ajoitetut kuivat reaktiot muiden hahmojen ympärillä harrastamaan sekoiluun. Se tuntuu nimittäin yltyvän välillä pahemmaksi kuin mitkään tytön huumeylilyönnit.

Ylipäänsä Euphoria toimittaa edelleen television hervottominta pikimustaa huumoria. Oli kyseessä sitten Ruen hulvaton orgasmin teeskentely, Katin viikinkiraiskausfantasiat, Cassien uima-altaaseen oksentaminen tai Lexin koulunäytelmän homoeroottinen tanssinumero, jokaisessa jaksossa saa höröttää ääneen.

Kevennyksistä huolimatta sarjan toinen kausi tarjoaa hetkittäin todella kipeää seurattavaa. Eräänä rankimmista kohtauksista mainittakoon kuudennen jakson, A Thousand Little Trees of Blood, lopetus. Siinä Ruen äiti yrittää soittaa turhaan terveydenhuollosta apua tyttärelleen, jonka hän tietää suunnittelevan itsemurhaa.

Ruen tarinankaari on niin vahva, että se on jättää muut hahmot varjoonsa. Julesin edesottamukset kietoutuvat myös vahvasti häneen. Yhdessä he ovat edelleen television sympaattisin romanttinen pari.

Cassien, Naten ja Maddyn kolmiodraamassa ei ole kauden merkittävimpänä sivujuonena pohjimmiltaan mitään vikaa. Se, että Cassie päätyy seksisuhteeseen parhaan ystävänsä exän kanssa, on luonteva jatkumo ja pakotie hänen hahmolleen edelliskauden traumaattisen abortin jälkeen. Kuvio on myös täysin uskottavaa teinikuvausta, ja siitä saadaan revittyä hillittömiä hetkiä. Silti se ei tavanomaisuudessaan vedä mitenkään vertoja ensimmäisen kauden herkullisen kierolle juonivyyhdille, jossa lukion jalkapallojoukkueen komea mutta seksuaalisuudestaan epävarma pelinrakentaja oli salaa ihastunut isänsä hyväksikäyttämään transtyttöön.

Nate menettää puolestaan viimein edelliskauden voittamattomuutensa. Heti ensimmäisessä jaksossa hän saa vihdoin oppitunnin, jonka on jo pitkään ansainnut. Toisella kaudella Jacob Elordin hahmosta kasvaakin osuva satiiri nykypäivän toksisista nuorista miehistä. Väkivaltainen, synkän byronilainen lihaskimppu on loppujen lopuksi vain kaappiinsa piiloutunut reppana.

Kauden valopilkkuihin kuuluu Naten isän, Calin, syöksykierre. Mies saa aiempaa enemmän taustoitusta, ja vaikka hänestä ei muodostu kannustettavaa henkilöä, hänen tarinansa on traaginen. Hän, kuten moni muukin sarjan vanhemmista, valuttaa toki traumansa alaspäin lapsilleen. Vapaapudotuksen hulvaton pohjakosketus saavutetaan neljännessä jaksossa, You Who Cannot See, Think of Those Who Can, jossa Cal saapuu umpipäissään kotiin, kuseksii lattialle ja hylkää lopulta perheensä.

Edelliskaudella loistanut, aikuisviihdesivustoilla menestystä tahkonut Kat jää toisella kaudella harmilliseen sivurooliin. Hänen noloksi lässähtävä gaslightaus-yrityksensä, jolla hän pyrkii provosoimaan eron poikaystävästään, aiheuttaa tosin huvitusta. Hahmoista lyhyen korren vetää myös McKay, joka ensimmäisen jakson jälkeen häviää sarjasta vähin äänin.

Sen sijaan Cassien sisko Lexi saa tarinassa suuremman roolin. Porukan tervejärkisenä sivustakatsojana hän on hyvä vastapaino muulle henkilökaartille. Kauden kaksi viimeistä jaksoa rakentuvat hänen kirjoittamansa ja ohjaamansa näytelmän ympärille. Se kertoo tietysti show’n hahmoista itsestään.

Entistä huomattavampaan osaan nousee myös Ruen leppoisa huumediileri Fez. Hänen ja Lexin välille kehittyy orastava mutta tuhoon tuomittu romanssi. Fez solahtaa muuhun hahmokatraaseen, sillä myös hän elää elämäänsä lyhytnäköisesti arvattavin seurauksin.

Toisella kaudella Euphoria on entistä rohkeampi ja itsevarmempi. Se loikkii täysin liberaalisti eri aikatasojen välillä sekä sukeltaa hahmojen uniin, muistoihin ja kuvitelmiin. Luonnollisesti se näyttää myös edelleen törkeän hyvältä.

Show’n liki fantasiaa muistuttava lähestymistapa on silti aiheuttanut turhautumista. Väite kuuluu, että sarja on pelkkää tyyliä ilman sisältöä ja kaivautunut omaan takamukseensa. Euphorian kohdalla voi kuitenkin hyvällä omatunnolla todeta, että sen tyyli on sisältöä. Sarjan äärisubjektiivinen ote heijastelee nimenomaan sitä unenomaista otsikon euforiaa, johon sen hahmot pakenevat todellisuutta.

Euphoriaan kohdistuva kritiikki pohjaa usein siihen väärinkäsitykseen, että kyseessä on high school -sarja. Tämän lähtöoletuksen pohjalta sitä moititaan epäuskottavaksi ja epäedustavaksi, tai se kuitataan pinnallisena teinihömppänä.

Todellisuudessa show’lla on kuitenkin hyvin vähän tekemistä high schoolin kanssa paitsi hahmojen iän puolesta. He näet viettävät tarinassa häviävän ajan koulun penkillä. Sen sijaan Euphoria kertoo eri tavoilla traumatisoituneista nuorista, jotka nimenomaan eivät ole ikäluokkansa keskimääräisiä edustajia vaan heitä, joiden lähtökohdat ovat tavanomaista synkemmät.

Sitä en tietenkään kiellä, etteikö Euphoria olisi sarjana tarkoituksellisen överi. Se on aina tasapainoillut taidokkaasti elämää suuremman ja naurettavan rajamailla.

Siinä missä ensimmäisellä kaudella Nate leikki oman elämänsä Batmania, toisella kaudella katsojalta vaaditaan vielä enemmän epäuskonsa hiljentämistä. Fezin lapsuustakaumat ovat esimerkiksi ensimmäisessä episodissa, Trying to Get to Heaven Before They Close the Door, silkkaa sarjakuvamateriaalia. Hän voi myös huoletta hakata Naten naaman tohjoksi eivätkä poliisit tutki asiaa lainkaan. Sitä on myös jokseenkin vaikea sulattaa, että Laurie-huumepomo luovuttaisi auliisti kymmenien tuhansien arvoisen huumesalkun Ruen kaltaiselle piripäälle.

Kaikki älyttömiltä tuntuvat hetket eivät kuitenkaan ole älyttömiä. Esimerkiksi Naten sairas venäläinen ruletti, jolla hän pelottelee Maddya, ei ole mielestäni mitenkään kaukaa haettu tempaus. Voin hyvin kuvitella, että asehullussa jenkkilässä senkaltainen uhkailu on myrkyllisten pariskuntien välillä tavallisempaa kuin arvaisikaan.

Show’n suhde alastomuuteen tuntuu myös aiempaa ristiriitaisemmalta. Ensimmäisen kauden arviossani totesin, että runsaasta paljasta pinnasta huolimatta sitä ei koskaan esitellä sarjassa itsetarkoituksellisesti. Toisella kaudella sarjan luoja Sam Levinson vaikuttaa sitä vastoin hoksanneen, mitä kahta asiaa miesyleisö Sydney Sweeneyltä halajaa.

Erityisesti kauden toisessa episodissa, Out of Touch, pehmopornoilu saavuttaa vastaavat vaivaannuttavat mittasuhteet kuin Game of Thronesissa. Vaikka kyse on kirjaimellisesti mieskatseesta, Naten fantasiasta, se tuntuu silti tökeröltä. Onneksi yhtä pahoihin ylilyönteihin ei myöhemmin sorruta.

Musiikki on edelleen Euphoriassa suuressa roolissa. Labrinthin sävellykset eivät tosin ryöstä toisella kaudella yhtä vaikuttavasti huomiota kuin ensimmäisellä. Lisensoiduista kappaleista mieleen painuu esimerkiksi Sinéad O’Connorin lumoava Drink Before the War.

Toisen kauden finaali tuntuu siltä, että se voisi olla jopa sarjan lopetus. Kaikki hahmot ovat tavalla tai toisella saavuttaneet temaattisen päätepisteen. Rue on toistaiseksi raitistunut, mutta suhde hänen ja Julesin välillä on päättynyt. Maddy on viimein päässyt eroon Natesta, josta on tullut petollisen Cassien murhe. Cal on joutunut pidätetyksi, ja Nate on kenties saavuttanut asiassa vihdoin jonkinlaisen rauhan. Kat on saanut huomata, ettei hänen epävarmuutensa johtunutkaan hänen ylipainostaan vaan itseinhostaan, mikä tekee hänestä myös kyvyttömän vastaanottamaan rakkautta. Lexi on löytänyt oman äänensä näytelmänsä ansiosta, ja vaikka se on tuhonnut hänen suhteensa siskoonsa, se on silti pakottanut muut hahmot kohtaamaan itsensä. Fez on päätynyt telkien taa, jonne hän kuuluu, ja on maksanut siitä kovan hinnan. Jopa high school on tullut päätökseensä.

Euphorian toinen tuotantokausi on epätasaisempi kuin ensimmäinen. Silti se onnistuu kunniakkaasti seuraamaan edeltäjäänsä ja loisteliaita erikoisepisodeja. Se on saavutus itsessään.

Ottaen huomioon kolmannen kauden saaman kritiikin ja sarjan kulisseissa mitä ilmeisimmin myllänneen draaman, odotan jatkoa kauhulla ja mielenkiinnolla. Vaikka show’n päätös osoittautuisi sudeksi, kaksi ensimmäistä kautta ja erikoisjaksot muodostavat onneksi jo yhdessä johdonmukaisen, erinomaisen tarinakokonaisuuden.