Lohikäärmetanssin täyteen liekkiin roihahtamista on saatu odottaa jo vuodesta 2022. House of the Dragonin valtapelit alkoivat koukuttavasti, mutta ensimmäisen kauden jälkeen kysymys kuului, pystyisivätkö ne ylläpitämään viehätyksensä. Toisella kaudella hidas sisällissodan kärjistyminen oli vielä kiehtovaa, mutta viimeisen jakson cliffhanger osoittautui antikliimaksiksi. Kolmannella kaudella huomaan, etten jaksa enää piitata siitä, kuka Rautavaltaistuimelle nousee.
House of the Dragon palaa tauolta toiminnantäytteisesti. Ensimmäisessä jaksossa, Salt and Sea, Fire and Blood, Nielun meritaistelu raivoaa ja tuottaa lisää sodan uhreja. Tämän jälkeen episodissa Queen’s Landing, mustat ottavat jo haltuunsa Kuninkaansataman.
Alusta asti tosin käsikirjoitus köhähtelee. Lordi Corlys Velaryon putoaa täydessä panssarissa raivoavaan veteen mutta huuhtoutuu jo seuraavassa jaksossa arvattavasti hengissä rantaan. Rhaenyra ja Daemon puolestaan ramboilevat lohikäärmeidensä selästä Punalinnaan kahdestaan ja melkein tapattavat itsensä. Tämän voi vielä toki kuitata Targaryeneille tyypillisenä siniveristen ylimielisyytenä. Mutta miksi linnan puolustajat rynnivät Daemonin miekkaan kätevästi yksi kerrallaan?
Silti rähinöiden tauottua vaikuttaa, että hidas juonittelu tempaa jälleen mukaansa. Kauden kolmas jakso, Rhaenyra Triumphant, on sen paras. Voitokas kuningatar istuttaa siemeniä omalle turmiolleen, sillä hallitseminen on jälleen vaikeampaa kuin valtaan nouseminen. Kuten kuningas Viseryksen kohdalla, kasautuvia virheitä on vaikea tunnistaa virheiksi ennen kuin ne puraisevat persauksista.
Pian sarja ajautuu kuitenkin tanssin sijaan syöksykierteeseen. Tarinankerronta ensinnäkin jahkailee pitkäpiimäisesti ilman, että rakentelu johtaa mihinkään. Rhaenyra hermoilee vihreiden juonittelevan hänen päänsä menoksi, mutta loppujen lopuksi mitään kamalaa ei tapahdukaan. Ser Cole haahuilee joukkoineen pitkin Jokimaita, kunnes saa seremoniattomasti nuolesta. Aemond on uusi Daemon, sillä hän junnaa koko kauden Harrenhalissa Alys-parantajan liehiteltävänä. Kuningas Aegon puolestaan yrittää paeta lordi Larysin kanssa meren yli, mutta jää jumittamaan Westerosiin. Daemonin tytär Rhaena taas kykkii luolassa lohikäärmeensä kanssa ja piilottelee Rhaenyran vihaa.
Kaikkein suurin vedätys on kuitenkin kauden antagonisti, lordi Ormund Hightower. Häntä alustetaan Rhaenyran kierona vastustajana, jolla on jokin salainen ässä hihassaan. Taistelua hänen panttivankinaan pitämästä Tumbletonin kaupungista saadaan odottaa aina finaalijaksoon asti. Tuloksena on lässähdys, joka haiskahtaa lähinnä ajanpeluulta. Lopulta Ormundin suuri salajuonikin ampuu häntä lähinnä omaan nilkkaan.
Ormund on myös malliesimerkki siitä, kuinka sarjakuvamaiseksi show’n hahmokäsikirjoitus on taantunut. Mies esitellään ensin laskelmoivana, vastustajiaan sivistyneempänä, ankarana mutta oikeudenmukaisena älykkönä, jossa olisi ainesta todella mielenkiintoiseksi persoonaksi. Pian hänen näytetään kuitenkin tapattavan julmasti siviilin, saamassa raivokohtauksia sekä yökkäilemässä pahoille hajuille kuin feminiininen nirppanokka. Muutenhan joku katsojista saattaisi asettua hänen puolelleen.
Toinen täysi karikatyyri hahmoista on rahvassyntyinen, viinaan menevä lohikäärmeratsastaja Ulf, joka muistuttaa olemukseltaan liki hovinarria. Hänen takinkääntöään Rhaenyraa vastaan on odotettu jo viime kaudesta asti. Kun se viimein tapahtuu, käänteessä ei ole enää rahtustakaan yllättävyyttä.
Muista sivuhenkilöistä merirosvopäällikkö Loharin on haukuttu muistuttavan Game of Thronesin loppupään parjattua Euron Greyjoyta. Minua taas häiritsi häntäkin enemmän pohjoisen lordi Roderick Dustin, joka on barbaarimaisuudessaan niin överiksi vedetty, että hän tuntuu vain naurettavalta.
Siitä huolimatta, että monissa asioissa sarja vatvoo loputtomiin, toisissa se taas hötkyilee ja oikoo mutkia suoriksi. Alys esimerkiksi kääntää takkinsa Daemonille yhden lievästi poikkipuolisen sanan vuoksi ja hyppää välittömästi tilaisuuden tullen Aemondin kelkkaan. Myöhempi hahmon taustojen avaaminen tekee ratkaisun ymmärrettävämmäksi, mutta katsojan kärsivällisyyttä ei auta yhtään se, että nainen on pysytellyt siihen mennessä jo liki kaksi tuotantokautta täytenä mysteerinä.
Ormund taas toimittaa ennen kuolemaansa laiskan käsikirjoittajan superpahiksen virkaa. Hänen kieroilunsa onnistuvat nimittäin epätodennäköisesti kerta toisensa jälkeen ja hänen resurssinsa tuntuvat hämmentävän rajattomilta. Kun hänen seuraajansa nitistivät leikitellen Daemonin kaupunginvartijoita, kuvittelin Hightowerien uuden herran pihistäneen kruunun rahavarat ja palkanneen niillä Braavoksen Kasvottomia miehiä. Valitettavasti mitään näin järkevää selitystä ei tarjota. Kauden loppupuolella hänen kätyrinsä onnistuvat puolestaan kuin ihmeen kaupalla sieppaamaan lordi Corlysin keskeltä hänen leiriään vain, jotta vihreät voisivat jälleen hetken näyttää tasaveroisilta haastajilta mustille.
Muista pään pudistelua aiheuttavista käänteistä mainittakoon se, että ser Tyland Lannister selviää jo toisena Nielun taistelun uhreista, jotka putoavat haarniskoineen kuolettaville vesille. Rhaenyran päätös lähettää Alicent Harrenhaliin huijaamaan Aemondia tuntuu vuorostaan täysin järjettömältä, sillä hän voisi yhtä hyvin komentaa lohikäärmeet paikalle käristämään kilpailijansa. Targaryenien päätön ryntäily myös jatkuu finaalijaksossa, jossa Daemon hyppää jälleen käsittämättömästi lohikäärmeen selästä taistelemaan mies miestä vastaan.
En ole lukenut George R.R. Martinin alkuperäisteosta, Tulta ja verta, johon House of the Dragon pohjautuu. Sarjan haparoimisesta on kuitenkin helppo arvata, että kirjan tarinasta on poikettu. Ilmeisesti liki kaikki hölmöydet ovat peräisin showrunner Ryan Condalin päästä ennemmin kuin Martinin kynästä.
Syitä siihen, miksi Condalin on pitänyt lähteä sotkemaan valmista pöytää, voi vain arvailla. Martin on ilmaissut julkisesti pettymyksensä muutoksiin ja niiden perhosvaikutuksiin, mikä ennen kauden ilmestymistä vaikutti pikkumaiselta ruikuttamiselta. Nyt ymmärrän kirjailijan valituksenaiheet hyvin. Kenties pahimpana lähdemateriaalista harhautumisen seurauksena kerronnan rytmitys heittää häränpyllyä.
Tarinankerronnallisten ongelmien keskellä House of the Dragonin teemat kietoutuvat yhä vallan ja yhteiskunnallisen aseman ympärille. Hahmot tarjoavat valtapyrkimyksilleen erilaisia oikeutuksia. Rhaenyra näkee itsensä Viseryksen valitsemana perijänä, mutta vanha kuningas on antanut hänelle heikot eväät hallitsemiseen. Ormundin näkökulmasta Targaryenit ovat Westerosin perinteistä ymmärtämättömiä ulkopuolisia, eikä Rhaenyra naisena muutenkaan soveltuisi johtamaan. Daemon puolestaan näkee sukunsa jumalina, ei pelkästään kuninkaallisina. Korkeimpiin hoveihin itsensä keplotellut Mysaria uskoo taas, että valta kumpuaa kansalta. Äpärä-Ulf sen sijaan ei välitä, kuka lopulta kruunataan: kaikki saavat hänen puolestaan palaa.
Osa henkilöistä myös pyristelee tai on lähellä ajelehtia irti vallan vaikutuspiiristä. Jalosukuisten peleihin sotkeutunut ser Cole haluaa takaisin identiteettinsä ja vapaan tahtonsa vaikka sitten valitsemalla oman kuolintapansa – mutta epäonnistuu siinäkin. Aegon saa kuulla olleensa surkea kuningas ja melkein kokee henkilökohtaisen läpimurron, kunnes hänen uudelleenherännyt lohikäärmeensä nollaa kaiken kasvun. Vastaavasti Aemond katuu tekojaan, mutta nähtäväksi jää, tappaako velikullan jälleenilmestyminen orastavan introspektion. Alys taas on jäänyt Harrenhalin vangiksi aristokraattisen väkivallan seurauksena.
Kaikkein traagisin hahmoista on silti Alicent. Hän on valmis uhraamaan jopa poikansa, jotta saisi lopetettua sodan ja pelastettua ainoan rakkaan lapsensa, Helaena-tyttärensä. Koska maailma on julma naisille, lopputulos on tietysti hänen pyrkimyksilleen täysin päinvastainen.
Show’n sanoma on itsessään kiinnostava. Se toteaa, että ihmiset rakentavat mitä hienoimpia selityksiä legitimoidakseen poliittisen valtansa. Lopulta kuitenkin se, joka on kykeneväisin väkivaltaan, määrää, kuka hallitsee. Väkivaltaa symboloivat tietysti lohikäärmeet, ja väkivallan kierteen käynnistyttyä siitä irrottautuminen ei ole enää ihmisten itsensä päätettävissä.
House of the Dragonin tarina on tosin ajoin ristiriidassa oman tematiikkansa kanssa. Sarja on alusta asti havainnollistanut, miten Rhaenyra kärsii epäoikeudenmukaista kohtelua sukupuolensa vuoksi. Kolmannella kaudella hänestä kuitenkin kuoriutuu kuningattaren roolissa nimenomaan kliseinen hysteerinen nainen, jonka turhauttavuutta edes Emma D'Arcyn väkevä tulkinta ei lievitä. Yhteiskuntaluokka taas esitetään ihmisten sosiaalista liikkuvuutta rajoittavana tekijänä, mutta samaan aikaan köyhälistöön kuuluva Ulf kuvataan tomppelina, kyvyttömänä rapajuoppona.
Tätäkin suurempana ongelmana sarjalla alkaa olla pula kiinnostavista henkilöistä. Kauden alkupuolella hengestään pääsee rakastettavan halveksittava Otto Hightower. Hänen jälkeensä minua kiehtoo enää hahmoista Daemon, toisaalta koska hän on julmaksi, impulsiiviseksi kuumakalleksi poikkeuksellisen moniulotteisesti kirjoitettu, toisaalta koska Matt Smith on roolissa niin loistava.
Muut sisällissodan osapuolet eivät ole samaistuttavia, kannustettavia, pidettäviä eivätkä erityisen viihdyttäviäkään. Kaikkien murhanhimoisten tai sukulaisistaan fantasioivien sekopäiden joukossa alkaa sitä paitsi kaivata vain normaaleja ihmisiä, joita tarinassa ei ole liikaa.
Westerosin perimystaistelut lähenevät loppuaan, sillä HBO on ilmoittanut House of the Dragonin neljännen kauden sarjan viimeiseksi. Konflikti ei tosin tunnu pääsevän vauhtiin sitten millään, ja huomaan mielenkiintoni siihen hiipuvan. Vaikka show’lla on selvästi ajankohtaista, kyynistä sanottavaa vallan luonteesta, viesti vaatisi upotakseen jotain, mistä katsoja voi tarinassa välittää. Luotaantyöntävien sosiopaattien valtapeliä pääsee nimittäin tällä hetkellä seuraamaan aivan tarpeeksi tosielämässä.
Kommentit
Lähetä kommentti