The Godfather Coda: The Death of Michael Corleone

Francis Ford Coppola on tullut tunnetuksi filmiensä ahkerasta uudelleenleikkaamisesta. Esimerkiksi Ilmestyskirja. Nyt -elokuvasta on nähty Redux- ja Final Cut -versiot. Myös haukuttu vuoden 1990 Kummisetä osa III sai vuotta myöhemmin videolle ilmestyessään Final Director’s Cut -leikkauksen. Lopullisen kuuloisesta nimestä huolimatta vuonna 2020 ilmestyi vielä yksi uudelleenleikkaus, The Godfather Coda: The Death of Michael Corleone, jota pidetään elokuvan parhaana versiona.

80-luvun lopulla Coppola oli vielä talousvaikeuksissa Suoraan sydämestä -musikaaliflopin jäljiltä. Ohjaaja-käsikirjoittaja on myöntänyt, että hän suostui Paramountin tarjoukseen tehdä kolmas Kummisetä puhtaasti rahan vuoksi. Rahalliset motiivit olivat Coppolalla tosin taustalla jo ensimmäisen Kummisedän kohdalla, mutta tällä kertaa tuloksena ei ollut arvostelumenestys.

Kummisetä osa III tuskin oli koskaan surkea leffa. Sen puutteet korostuivat kuitenkin suhteessa kahteen kaikkien aikojen parhaimpien filmien joukkoon luettuun edeltäjäänsä. Francis Ford Coppolan tyttären Sofia Coppolan suoritusta vihattiin Michael Corleonen tyttärenä Maryna. Maryn sekä Sonny Corleonen aviottoman pojan, Vincentin, insestisuhde koettiin myös vieraannuttavana. Elokuvan juonta kritisoitiin lisäksi täyteen ahdetuksi, ja Michaelin muuttumista leppoisammaksi versioksi itsestään arvosteltiin.

Olen nähnyt Kummisetä osa III:n vain kerran yli 15 vuotta sitten. Muistan pitäneeni Sofia Coppolan roolityötä heikkona sekä Vincentin ja Maryn romanssia oudoksuttavana. Muuten leffasta mieleen on painunut lähinnä sen loppuratkaisu. Muistikuvieni mukaan trilogian päätösosa teki silti tuolloin kohtalaisen vaikutuksen.

Uudelleenleikkauksen nimihirviö vihjaa, että elokuva on tarkoitettu kahden ensimmäisen osan epilogiksi, ei niinkään samanveroiseksi teokseksi. Tämä oli myös isä-Coppolan ja Kummisetä-romaanin kirjoittajan, Mario Puzon, tahtotila alun alkaen. Käsikirjoittajina he suosivat filmille aikoinaan nimeä The Death of Michael Corleone osa III:n sijaan, mutta Paramount kieltäytyi ehdottomasti.

The Godfather Coda päätyy itse asiassa lyhentämään alkuperäistä elokuvaa neljä minuuttia. Kaksi muutosta erottuu joukosta. Immobiliare-yhtiökauppaa koskeva juonikuvio käynnistyy nyt heti leffan alussa eikä vasta 40 minuutin kohdalla, mikä tekee tarinan rakenteesta yhtenäisemmän. Loppuratkaisua on myös muokattu, sillä Michael ei otsikosta huolimatta tällä kertaa kuole kuin henkisesti.

Valtaosa eroista on pieniä, mutta niillä on merkittävä vaikutus kokonaisuuteen. Ne tekevät esimerkiksi Sofia Coppolan roolisuorituksesta huomattavasti siedettävämmän. Tulevan Lost in Translation -ohjaajan kömpelöimpiä hetkiä on saksittu, eikä hän olekaan enää filmin suurimpia riippakiviä. Korkeintaan hänen tulkintaansa voi pitää hiukan latteana, mutta se on enimmäkseen uskottava – kaukana katastrofaalisesta. Hahmona Mary vain on sen verran haastava, että hän kaipaisi todella taitavaa näyttelijää loistaakseen.

Maryn kohdalla puutteet ovatkin ennemmin käsikirjoituksellisia. Hänen ja Vincentin serkkurakkaus on edelleen etäännyttävä sivujuoni, vaikka ymmärrän, mitä sillä haetaan takaa. Insesti on saagan ydinteeman mukaisesti korruption syvimpiä ilmentymiä. Tarina muistuttaa näin koko ajan enemmän kreikkalaista tragediaa. Valtansa sementoineet Corleonet herättävät myös mielleyhtymiä Habsburgien hallitsijasukuun tai Borgioihin, jotka filmi mainitsee ohimennen ja joiden insestisuhteilla on spekuloitu.

Ongelma kaksikon suhteessa on se, että katsojan on edelleen vaikea ymmärtää Marya. Tyttö hyökkää suorastaan kiimaisena Vincentin kimppuun heti filmin alusta alkaen, vaikka tietää tämän olevan sukua. 70-luvulla serkusten välinen rakkaus oli ehkä vähemmän tabu kuin nykyään ja ironisesti sisilialaisten kesken poikkeuksellisen yleistä, mutta käytös tuntuu silti oudolta. Sitä voisi selittää sillä, että Mary on läpeensä hemmoteltu lapsi, jolle ei ole koskaan asetettu rajoja, ja suhde Vincentiin on hänen tapansa etsiä niitä. Koska mikään ei kuitenkaan vahvista asiaa, perustelu tuntuu aukkoiselta.

Jotkin kohtaukset myös jäävät leikkauksen jälkeen yhä ylilyönneiksi. Helikopterihyökkäys newyorkilaisten mafiosojen kokoukseen on vielä jotenkuten sulatettavissa räikeydestään huolimatta. Sen sijaan elokuvan loppupuolella italialaisen donin murha hänen omien silmälasiensa sangoilla on vain naurettava.

Toisaalta The Godfather Coda -versiota katsoessa filmin hyvät puolet korostuvat eri tavalla kuin ennen muinoin. Al Pacinon suoritus Michaelina sai niin ikään kritiikkiä osakseen aikanaan. En tiedä, onko jälleen kyse siitä, että kiistellyimpiä hetkiä on jäänyt leikkaamon lattialle, mutta mielestäni Pacino kannattelee emotionaalisella tulkinnallaan koko elokuvaa.

Ymmärrän, miksi Michael ei ole enää samalla tavalla kylmä ja tyystin keinoja kaihtamaton kuin Kummisetä osa II:ssa. Hän on vanhetessaan löytänyt itsestään uutta pehmeyttä ja samanlaista lämpöä kuin isänsä, jopa jonkinasteista viisautta. Ymmärrän myös, miksi hän haluaa legitimoida liiketoimintansa. Laillinen imperiumi takaa turvallisemmat eläkevuodet ja on hänen lastensa etu.

Sekin on helppo käsittää, miksi Michael kokee omatunnontuskia teoistaan. Kuten hän Kaylle selittää, aiemmin asiat tuntuivat tapahtuvan niin nopeasti: ensin hän kuvitteli suojelevansa isäänsä, sitten vaimoaan ja lapsiaan. Kun hän on saanut pari vuosikymmentä etäisyyttä tapahtumiin, ne alkavat näyttäytyä uudessa valossa. Mafiapomo muistaa, millainen ihminen hän uskoi nuorena miehenä olevansa. Silti hän toteaa tulevalle paaville, Johannes Paavali I:lle: “What is the point of confessing, if I don’t repent?”

Diane Keaton puolestaan tekee Kayna parhaan roolityönsä koko trilogiassa. Hän on loistava tunteiden repimänä ex-vaimona, joka yhä rakastaa entistä aviomiestään muttei pysty antamaan tälle anteeksi. Michaelin ja Kayn väliset kohtaukset ovat leffan ehdottomia huippuhetkiä, sillä niissä tuntuu historian painolasti.

Andy Garciaa taas on kehuttu Vincentin osassa. Hänen vahvin taidonnäytteensä on kohtaus, jossa newyorkilaisen Joey Zaza -mafioson miehet väijyttävät hänet. Näyttelijä tuo esiin vakuuttavasti sekä hahmon kuumaverisyyden että toisaalta hyytävän kylmäpäisyyden. Hän tekee selväksi, että Vincent nauttii väkivallasta.

Michaelin veljenpoika onkin siitä mielenkiintoinen tapaus, että hän on cocktail Corleonejen kaikkein hirviömäisimpiä puolia. Elokuvan edetessä hän oppii sedältään ja muovautuu lopulta Sonnyn ja Michaelin sekoitukseksi. Doniksi noustuaan hän edustaa uutta, entistä häikäilemättömämpää rikollisten sukupolvea. Tarina jättää loppupuolellaan epäilyksen auki, onko hänellä niinkään kiire estää Michaeliin kohdistuvaa salamurhayritystä.

Talia Shiren rooli Michaelin siskona Conniena kasvaa myös. Hän ei ole enää aiempien filmien järkyttynyt sisar vaan pragmaattisesti väkivaltaan suhtautuva, täysiverinen rikosperheen jäsen. Hän toimii elokuvassa Vincentin eräänlaisena suojelijana ja lopussa osallistuu jo itse murhiin. Näin leffa alleviivaa, ettei kukaan perheessä pysy viattomana.

Kahden ensimmäisen Kummisedän tematiikassa oli kysymys erityisesti amerikkalaisesta korruptiosta. Kolmas osa on siitä kiinnostava, että se suuntaa huomionsa turmelluksen ja väkivallan alkulähteille, vanhalle mantereelle. Amerikan merkitys näkyy lähinnä Immobiliare-suuryhtiössä, joka etenkin nykypäivänä heijastelee osuvasti sitä, miten yhdysvaltalaiset megakorporaatiot ovat pikkuhiljaa levittäneet vaikutusvaltaansa ja kaapanneet Euroopasta palliotteen.

Kirkon ja Vatikaanin korruptio näyttelee leffassa tärkeää osaa. Juoni yhdistelee tosielämän elementtejä alkaen jo vuoden 1978 Johannes Paavali I:n kuolemasta, joka herätti murhaspekulaatioita. Vatikaanin epärehellisen pankkiirin, Frederick Keinszigin, hahmo taas perustuu katoliseen kirkkoon kytkeytyneen Banco Ambrosianon johtajaan Roberto Calviin, jonka vuoden 1982 hirttosurma on jäänyt mysteeriksi. Keinszig kokee filmillä saman kohtalon kuin Calvi, jolla oli myös kytköksiä mafiaan.

Tämä tositapahtumien sekoittaminen fiktioon saattoi tuntua leffan ilmestymisen aikoihin röyhkeältä, koska henkilöiden kuolemista oli kulunut vain kymmenisen vuotta. Ajan myötä historian nivominen tarinaan on kuitenkin kääntynyt kiehtovasti elokuvan eduksi. Samalla filmi vihjaa, että systeeminen korruptio ulottuu Euroopan valtarakenteissa huomattavan pitkälle menneisyyteen.

Menneisyys selittää myös mafian syntyä. Michael toteaa Kaylle, että nimenomaan historia ja ihmisten kokemat karmivat epäoikeudenmukaisuudet ovat syy Italian väkivaltaisuuteen. Mafia ja suojelubisnes saivat nimittäin alkunsa Sisiliassa 1800-luvulla, kun heikko valtio ei pystynyt ylläpitämään tehokkaasti järjestystä ja omaisuuden suojaa feodaalijärjestelmän murruttua.

Lisäksi kolmas Kummisetä näyttää, että mafiasaagan koston, petoksen ja syyllisyyden teemat kulkevat läpi länsimaisen tarinankerronnan. Michael ja Kay näkevät Sisiliassa näytelmän, jossa mies murhaa veljensä. Lopun Cavalleria rusticana -oopperassa on puolestaan selkeitä yhtäläisyyksiä elokuvan tapahtumien kanssa. Corleonen perheen kaltaiset tragediat ovatkin erottamaton osa kulttuuriperimäämme, mikä vahvistaa trilogian ajatusta sukupolvet ylittävästä väkivallan kehästä.

Sama syklinen idea näkyy jälleen elokuvan rakenteessa. Totesin jo Kummisetä osa II:n toistavan edeltäjäänsä siinä, että se alkaa juhlista, jatkuu salamurhayrityksellä ja päättyy juonittelujen jälkeen murhamontaasiin. Kolmas elokuva ei ole tässä suhteessa poikkeus.

Toisto ja arvattavuus alkavat tosin toisen jatko-osan kohdalla vaatia jo veronsa. Elokuvan juonta ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua yllättäväksi. Saman kaavan jälleenkaluaminen on osaltaan vastuussa leffaan kohdistuneesta kritiikistä, jonka mukaan sillä ei ole omaa sanottavaa tai syytä olla olemassa.

Maryn hahmon epäonnistuminen tekee ongelmasta näkyvämmän. Koska murhenäytelmän huipennus on helppo ennakoida, sen pitäisi pystyä vetoamaan yleisöön tunnetasolla. Mary jää kuitenkin henkilönä katsojalle harmillisen etäiseksi.

Uusittu viimeinen kohtaus on puolestaan ratkaisuna kaksijakoinen. Pidin jo alkuperäisen Kummisetä osa III:n versiosta, jossa päähahmon nähdään retkahtavan tuoliltaan kuolleena maahan. Se peilasi ovelasti ensimmäisen elokuvan hetkeä, jossa Vito saa sydänkohtauksen leikkiessään herttaisesti lapsenlapsensa kanssa. Michael sen sijaan kuolee lohduttomasti yksin ja kaikkien hylkäämänä.

The Godfather Codan lopetus sitä vastoin näyttää Michaelin vain istumassa yksinäisenä tuolillaan ja nostamassa aurinkolasit silmilleen. Tämä versio heijasteleekin ennemmin Kummisetä osa II:n viimeistä otosta. Lisätty lopun sitaatti vihjaa, että nimenomaan pitkä elämä on kaikki rakkaansa menettäneelle Michaelille hänen viimeinen kirouksensa: “When the Sicilians wish you ‘Cent’anni’… it means ‘for long life’… and a Sicilian never forgets.”

Kolmannen Kummisedän dilemma on siinä mielessä perustavanlaatuinen, että kuten Coppola ja Puzo itsekin tiedostivat, se ei ole tarinana tarpeellinen. Osa II:n päätöksen hienous on muun muassa siinä, ettei paha koskaan saa perinteisessä mielessä palkkaansa. Korruptio voi mädättää myös syyllisensä, mutta se ei tarkoita, että yhteiskunta tai edes karma saattaisi heidät siitä koskaan vastuuseen.

Enimmäkseen The Godfather Coda viilaa silti alkuperäistä Kummisetä osa III:a juuri oikeista kohdista. Se paljastaa epätasaisen elokuvan pinnan alta jotain uutta: epätasaisen mutta hyvän elokuvan. Vaikka kahta mestariteosta on liki mahdotonta seurata, en silti Codaa katsoessani voinut olla vaikuttumatta siitä, kuinka trilogian lopetus kykenee löytämään aiheestaan vielä kiinnostavia kerroksia. Kun pahimmat kuprut on siloiteltu, jatkossa Kummisedät voi laskea hyvällä omallatunnolla kolmella sormella.