Amerikkalaisessa filmiviihteessä kulttuurien yhteentörmäysten on tapana kääntyä usein niin sanotuksi valkoinen pelastaja -narratiiviksi. Tunnettuja esimerkkejä –tällaisista elokuvista ovat muun muassa Arabian Lawrence, Tanssii susien kanssa, Viimeinen mohikaani, Viimeinen samurai, Avatar sekä Gran Torino. 1600-luvun taitteen Japaniin sijoittuva Disney+:n uusi hittisarja Shōgun on kuitenkin tässä suhteessa poikkeus. Siinä länsimaiset ja japanilaiset hahmot ovat keskenään aidosti tasa-arvoisia.
Shōgunin päähahmo on silti englantilainen merimies, Cosmo Jarviksen näyttelemä John Blackthorne, joka haaksirikkoutuu Japanin rannikolle. Hän tempautuu mukaan japanilaisten jännitteiseen sisäpolitiikkaan, jossa aiemman yksinvaltiaan valitsemat viisi sijaishallitsijaa ovat ajautuneet eripuraan. Neljä heistä yrittää syrjäyttää kaikkein vahvimman, Hiroyuki Sanadan esittämän lordi Toranagan, jonka suojelukseen Blackthorne päätyy.
Disney+-sarja perustuu James Clavellin vuoden 1975 samannimiseen romaaniin ja on jo sen toinen filmatisointi. Clavellin romaani puolestaan pohjautuu tosimaailman historiallisiin tapahtumiin, Japanin Sengoku-aikakauden loppuhetkille. Japanin historiaa tuntevien on siten helppo ennakoida, miten sarjan käänteet tulevat etenemään. Toranagan esikuva on esimerkiksi Edo-aikakautta hallinneen Tokugawa-shogunaatin perustaja, Tokugawa Ieyasu.
Shōgunissa yksi kiehtovimmista piirteistä on Blackthornen länsimaisen sekä japanilaisen arvomaailman kohtaaminen. Blackthorne kokee vaikeuksia ymmärtää vieraan maan hyvin ehdottomia kunnia- ja lojaliteettikäsityksiä sekä fatalistisia asenteita. Silti sarja ei kohtele aasialaisvaltion historiallisia kulttuurisia piirteitä takapajuisina tai vähempiarvoisina vaan suhtautuu niihin kunnioittavasti ja eksotisoimatta.
Show’n japanilaiset hahmot myös puhuvat ilahduttavasti japania. Pieni pettymys on tosin samalla se, että portugalia puhuvien hahmot vuorosanat on käännetty englanniksi. Toki tämä on kaupallisista syistä ymmärrettävää, mutta sikäli nykypäivän globaalissa maailmassa harmi, että portugalia sujuvasti osaavia näyttelijöitä varmasti riittäisi.
Mukaansatempaavien poliittisten kähmintöjen ohella on yllättävää, kuinka onnistunut romanssi Shōguniin on rakennettu. Blackthornen sekä Anna Sawain esittämän Mariko-tulkin välillä on nimittäin aitoa jännitettä. Kiinnostavat rakkaustarinat ovat haastavia kirjoitettavia, joten tästä täytyy nostaa sarjalle hattua. Suhteen loppu on vieläpä kaiken lisäksi odottamattoman traaginen.
Shōgunin vahvuuksiin kuuluu sen erinomainen näyttelijäkaarti. Jarvis esimerkiksi kanavoi Blackthorneen edukseen erottuvaa karheutta. Sawai puolestaan kykenee teräksisellä olemuksellaan kehittämään hahmostaan kiinnostavan muunakin kuin päähenkilön rakkauden kohteena. Ylivoimainen ykkönen on kuitenkin Sanada, joka uhkuu Toranagan hahmossa viekasta ja hillittyä mutta väkevää karismaa.
Sarjan visuaalinen anti on miellyttävän maanläheistä. Muinaisesta Japanista ei luoda kliseistä idylliä, jossa kirsikkapuut kukoistavat, vaan valtaosa sarjasta vietetään vesisateen, mudan sekä sinertävän eri sävyjen keskellä. Kasvillisuudesta katsoja saattaa tosin hoksata, ettei kuvauspaikkana ole ollut suinkaan nousevan auringon maa, sillä kaikki jaksot filmattiin Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa. Show’n tietokone-efektit puolestaan huomaa usein tietokone-efekteiksi, mutta niitä ei viljellä ylenpalttisesti vaan hyväksyttäviin kohteisiin, kuten maisemakuvien ja taustojen toteutukseen.
Lopetuksensa puolesta Shōgunia voisi kehua jopa rohkeaksi. Se jättää väliin kaikki kuuluisat historialliset taistelut ja viittaa niihin vain ennakoivasti Toranagan kertoessa suuren suunnitelmansa. Rauhan mieheksi vannoutunut samurailordi paljastuu nimittäin ahneeksi vallanhimoitsijaksi, jonka päämääränä on toki rauha mutta myös absoluuttinen diktatuuri. Blackthornen rooli on vuorostaan toimia hänen juonissaan ainoastaan pelinappulana hamaan tulevaisuuteen saakka.
Show kyseenalaistaakin ihmiskunnan vääristynyttä suhdetta johtajiinsa. Toranaga on sarjassa ihailtu hahmo, kuten Ieyasu yhä tosielämässäkin. Silti hän on julma ja häikäilemätön oman edun tavoittelija. Vaikka hän saa aikaan yli 200-vuotisen rauhan, kyseinen rauha toteutuu julman ja ehdottoman tyrannian alaisuudessa. Toranagalla on loppujen lopuksi hyvin vähän eroa Putinin ja Xin kaltaisiin megalomaanikoihin.
Toisaalta Shōgun on myös valkoinen pelastaja -tarinoiden dekonstruktio. Siinä valkoinen mies sotkeutuu tyystin vieraan maan poliittisiin kuvioihin ja sen sijaan, että auttaisi niin sanottuja barbaareja ratkomaan ongelmansa, päätyy ainoastaan itseään suurempien pelurien hyväksikäyttämäksi. Se on antiteesi viihteessä tavanomaisesti kuvatulle länsimaalaisten erityislaatuisuudelle, mikä on oppitunti, josta itsetyytyväisyydessään piehtaroiva laiskanpulskea Eurooppa tai vähittäiseen sisäiseen kaaokseen ajautuva USA voisivat ottaa pikaisesti opikseen.
Ensisijaisesti Shōgun on kuitenkin poikkeuksellisen laadukasta historiallista draamaa. Sen ainoa heikkous on oikeastaan tietty ennalta-arvattavuus tarinan suurissa linjoissa: jopa ilman historiatietämystä on helppo arvata, että Toranaga onnistuu lopulta juonittelemaan vastustajansa solmuun ja kipuamaan hallitsijan pallille.
Alun perin minisarjaksi kaavaillusta televisiosovituksesta on suursuosion vuoksi näillä näkymin venymässä pidempi kokonaisuus. Vaikka ensimmäinen kausi kattaa Clavellin koko romaanin eikä jatko-osia ole kirjamuodossa, kiinnostavia historiallisia käänteitä riittää show’n kuvaamien tapahtumien jälkeenkin. Siksi ajatus toisesta kaudesta ei haittaa minua – kunhan laatu pysyy korkealla.
Kommentit
Lähetä kommentti