Joss Whedonin sarjat ovat aina ammentaneet voimansa hienovaraisten juonikoukeroiden sijaan erinomaisesti kirjoitetuista hahmoista. Siksi onkin miellyttävää, että Angelin viidennellä tuotantokaudella suuret mutta kömpelöt tarinalliset kuviot jäävät taka-alalle show'n henkilöiden ja heidän sisäisten konfliktiensa noustessa ansaitsemaansa asemaan. Rauhallinen tempokaan ei haittaa, sillä asetelmien tuoreus kantaa pitkälle. Alkukausi kuluu entisten etsivätoimistolaisten sopeutuessa uuteen työhönsä Wolfram & Hartin johdossa, minkä lisäksi kuolleista toistamiseen herännyt Spike tuo porukkaan aivan uutta virtaa.
Spiken ilmaantuminen sarjaan hänen palettuaan poroksi Buffyn finaalijaksossa herättää tosin ristiriitaisia mietteitä. Draamallisesti ratkaisu tuntuu hölmöltä: sen lisäksi, että se vie emosarjan lopetukselta painoa, se myös laskee entisestään jo valmiiksi olematonta kuoleman merkitystä Buffyversessä. Selvästi kuka tahansa voidaan tuoda manan mailta takaisin, kun käsikirjoittajat niin päättävät ja fanipalvelu sitä vaatii.
Toisaalta koska Spiken viimeiset hetket toteutettiin Buffyssa kovin töksähtäen ja tunneköyhästi, olen taipuvainen vähät välittämään koko käänteen nollauksesta. Kuten Angelin päätöskausi sitä paitsi osoittaa, valkotukkaisesta vampyyrista irtoaa hahmona vielä uusia ulottuvuuksia.
Spiken ja Angelin kaunainen kilpakumppanuussuhde tarjoaa kerrassaan mehukkaan vastakkainasettelun. Kaksi vanhaa verenimijää eivät ole nimittäin päässeet aiemmin kunnolla tekemisiin keskenään paitsi Buffyn toisella kaudella, ja silloinkin Angel pahisteli suurimman osan ajasta Angeluksen muodossa. Teoilleen sovitusta etsivinä epäkuolleina hahmot peilaavat hilpeästi toisiaan, minkä lisäksi Spikesta kehittyy ovelasti miltei aidompi sankari kuin pahuuden ja korruption lonkeroihin sotkeutuneesta Angelista. Ei olekaan yllätys, että Destiny-jakso, jossa parivaljakko pääsee ottamaan tosissaan mittaa toisistaan, kipuaa erääksi kauden parhaista.
Kauden tapahtumakeskuksena Wolfram & Hartin konttori tuo puolestaan tervetulleen ympäristönvaihdoksen sarjaan. Neljännen kauden Jasmine-juonikaaren aloittaman trendin mukaisesti hyvän ja pahan ero ei säily hahmoille enää lakifirman puikoissa mustavalkoisena. Sen sijaan he joutuvat jatkuvasti vaikeiden joskin pääasiassa koomisten moraalisten dilemmojen eteen. Samalla he alkavat epäillä oman toimintansa seuraamuksia sekä perimmäisiä motiiveitaan.
"Miten taistella maailman sekä ihmisten pahuutta vastaan?" on nostettu olennaiseksi kysymykseksi show'ssa jo sen alkutaipaleelta lähtien, joten valittu kehityssuunta tuntuu luonnolliselta. Hauskana yksityiskohtana päähenkilöt saavat myös kaudella huomata menettäneensä uuden työnkuvansa vuoksi Buffyn joukkion luottamuksen heitä kohtaan.
Uusien kuvioiden myötä hahmoissa tapahtuu odottamattomia muutoksia. Uskonsa hiljalleen menettävän Angelin lisäksi pidin siitä, miten ennen niin tasapaksu Gunn saa vihdoin osakseen kunnon tarinankaaren. Wolfram & Hart antaa näet hänelle kauden alussa lahjaksi loputtomalla lakitietämyksellä laajennetun aivokapasiteetin. Pyrkiessään säilyttämään sen hän päätyy erehdyksessä aiheuttamaan itselleen rakkaan ihmisen kuoleman.
Myös tavallisesti hyvin pinnalliseksi koomiseksi sivuhenkilöksi jääneelle mutta moraalisesti puhtaalle Lornelle suodaan sentään jonkinlaista kehitystä. Hän tympääntyy hiljalleen kaikkeen pahuuteen sekä kärsimykseen ympärillään ja hylkää lopulta finaalijaksossa Angelin ja kumppanit.
Wesleystä sarja vaikuttaa sen sijaan repineen jo viitoskaudella parhaan terän irti, sillä hän toistelee kuluneiksi käyneitä angstisen antisankarin maneereitaan kaikkine korneine Matrix-hidastuksineenkin. Hänen vaikean isäsuhteensa avautuminen episodissa Lineage sentään tuo hahmosta esille uusia puolia. Jakson lopun turhassa kyborgikäänteessä, joka pelastaa ex-Valvojan isänmurhaajan leimalta, on tosin käsikirjoittajien jänistyksen makua.
Wesleyn ja Fredin pitkää jahkailua seurannut suhde ei sekään sykähdytä syvemmin, sillä se ei lyhyen kestonsa aikan kykene vakuuttamaan, että kyseessä olisi mitään elämää suurempaa. Tietysti myös kilpakosija Knoxista on kirjoitettu ensivaikutelman mukaisen leppoisan nuoren miehen sijaan pahaa hautova psykopaattisekopääkultisti.
Viidennellä kaudellaan show innostuu tapattamaan hahmojaan oikein kunnolla. Viikatemiehen vierailuista huomattavimmaksi tapaukseksi kohoaa Cordelian poismeno jaksossa You're Welcome. Koska Cordeliaa ei ole nähty omana itsenään sitten kolmannen kauden, hänen paluunsa yhdenkin jakson ajaksi käy tehokkaasta piristysruiskeesta, vaikkei episodin sisältämä pökkelö Lindsey-sivujuoni kökköine kaksintaisteluineen nostata hurraahuutoja. Itse hahmon jäähyväiset on nimittäin toteutettu tyylikkäästi.
Kovin koskettaviksi hyvästit eivät kuitenkaan äidy, sillä Cordelia on pysytellyt niin kauan pois parrasvaloista, ettei hänen menehtymisensä tuo enää minkäänlaista muutosta sarjan status quoon. Silti on ihailtava, miten koruton kohtalo jo Buffyn ensimmäisestä kaudesta tutulle teräväkieliselle tytölle on rohjettu suoda.
Fredin kuolema episodissa A Hole in the World sen sijaan jätti minut kylmäksi. Ensinnäkään en ole koskaan pitänyt Fredin hahmoa erityisen kiehtovana, sillä Lornen tavoin hänen kehityskaarensa on muun päähenkilöpoppoon rinnalla pysynyt lähes olemattomana. Koko kolmen kauden ajan hän onkin roikkunut mukana vain mitäänsanomattomana, mukahellyyttävänä show'n kiintiönörttityttönä.
Toiseksi syy Fredin hengenlähtöön vaikuttaa siltä, että missä tahansa muussa jaksossa hahmot selättäisivät vastaavan ongelman vasemmalla kädellä ja huumorin saattelemana, ellei käsikirjoitus tällä kertaa vaatisi toisin. Ymmärrän kyllä merkityksettömän kuoleman ja elämän julmuuden tematiikan, jota jakso nimeään myöten korostaa, mutta valitettavasti yhdentekevyys tarttuu myös draaman puolelle. Yhtään asiaa ei auta se, että Wesleyn ja Fredin kuolinvuodenyyhkimiset venähtävät pitkäpiimäisiksi.
Fredin näyttelijää Amy Ackeria on kuitenkin ilo seurata vaihteeksi aivan erilaisessa roolissa, kun hahmon kuoltua suuruudenhullu jumalatar Illyria ottaa haltuun hänen ruumiinsa. Tytön ulkoinen muodonmuutos pelkkien sinisten piilolinssien, värjättyjen hiusten ja huulipunan voimin saa tosin pohtimaan, onko sarjan maskeerausosasto jaksanut edes yrittää tosissaan.
Kausi marssittaa parinkymmenen jaksonsa aikana esiin myös paljon vanhoja tuttavuuksia. Jo mainitun Lindseyn tuominen takaisin sarjaan tuntuu tosin turhalta, sillä hahmon kaari oli viety aiemmin kelpo päätökseen, eikä hänen paluustaan saada oikein mitään irti. Silti hänen kuolemansa finaalijaksossa Lornen käsissä on mainio veto käsikirjoittajilta.
Harmony puolestaan nousee sivuhenkilöistä kenties merkittävimmäksi. Hänen hyödyntämisensä jää kuitenkin Lindseyn tavoin puolitiehen, eikä hänelle omistettu Harm's Way -episodikaan säväytä. En voinut myöskään lakata kiinnittämästä huomiota siihen, kuinka häilyvä ero sielullisen ja sieluttoman vampyyrin välillä show'ssa vallitsee ottaen huomioon, miten taidokkaasti Harmony pystyy tukahduttamaan väkivaltaisia taipumuksiaan.
Sen sijaan viime kaudella hiuksien päästä repimistä aiheuttaneesta Connorista kehkeytyy lyhyiden visiittiensä aikana yllättävänkin siedettävä hahmo. Syy on yksinkertainen, sillä hänen typerä teiniangstauksensa on viimein tipotiessään.
Myös Wolfram & Hart miljöönä tuo mukanaan lisäyksiä henkilökaartiin. Frediä vokottelevan Knoxin ohella jo alkukaudesta mutkia sankareiden matkaan punoo lakifirman osakkaiden yhteyshenkikö Eve, joka kuitenkin osoittautuu hahmona melkoiseksi turhakkeeksi. Sitä vastoin Fireflysta tuttu Adam Baldwin esiintyy hersyvässä pahisroolissa Even työn riistävänä Marcus Hamiltonina, jonka herrasmiesmäisen ulkoasun alle kätkeytyy lähes pysäyttämätön, tunteeton tappokone. Mies herättää hilpeyttä olemuksellaan jo pelkästään ruutuun ilmaantuessaan.
Hahmojen kauden tarinankaarissa yksinäisyyden ja erillisyyden teemat ovat edelleen vahvasti läsnä. Angel ja Wesley saavat esimerkiksi molemmat kokea rakkaidensa kuoleman ilman, että heidän suhteensa on kunnolla ehtinyt alkaakaan, kun taas Gunn joutuu kohtaamaan yksin turhamaisuuden lietsoman kohtalokkaan virheensä. Spike puolestaan joutuu edelleen kamppailemaan menneisyytensä tekojen kanssa helvetin liekkien nuoleskellessa jo viitan liepeitä. Lornekin alkaa vähitellen eristää itsensä henkisesti muusta ryhmästä. Irrallisuutta käsitellään jopa Illyrian ja Harmonyn kautta, sillä siinä missä jumalattarelta puuttuu tyystin kosketuspinta tähän todellisuuteen, vampyyri taas tuntee itsensä merkityksettömäksi ja hyljeksityksi kaikkien hyvisten keskellä.
Tärkeintä Angelin viimeisessä kaudessa on silti se, että se onnistuu saattamaan show'n erinomaiseen, tyydyttävään päätökseen. Viisaasti finaalissa ei yritetäkään lähteä minkäänlaiselle sarjaan sopimattomalle, ylieeppiselle maailmanloppulinjalle, vaan jakso pidetään pienimuotoisena hahmojen viimeisenä vastarintana. Avoin lopetus toimii täydellisesti, eikä jatkoa jää kaipaamaan, sillä kaikki tarinalle keskeiset teemat nivotaan taidokkaasti yhteen. Pahuutta ei voi voittaa, ja jokainen joutuu kohtaamaan julman maailman pohjimmiltaan yksin, mutta omilla valinnoillaan ja teoillaan on mahdollista vaikuttaa siihen, että siitä muodostuu parempi paikka elää.
Jos viimeisestä episodista kumpuaa jotain valittamisen aihetta, niin koko Mustan okan piiri -kuvio olisi kaivannut enemmän pohjustusta. Lisäksi Wesleyn kuolinkohtauksessa sorrutaan samaan virheeseen kuin Fredin lähdön kohdalla eli liian venytettyyn vetistelyyn, jonka tympäisevyyttä ei pelasta etenkään korni dialogi. Hahmon kuolemaa on sitä paitsi osannut odottaa siitä lähtien, kun hänen kehityksensä otti suunnan synkemmille poluille, joten näin myöhäisessä vaiheessa se tuntuu enää vain rutiininomaiselta muodollisuudelta.
Erinomaisen finaalin vastapainoksi kausi sisältää muutamia heikkoja esityksiä. The Cautionary Tale of Numero Cinco sekä Smile Time kärsivät samasta viasta, sillä niiden keskeiset ideat – meksikolaiset vapaapainijat ja Angelin muuttuminen Muppet-tyyliseksi nukeksi – ovat sinänsä hulvattomia mutta eivät jaksa kantaa kokonaista jaksoa. Time Bomb, jossa Illyria uhkaa räjähtää ulottuvuusleikkiensä seurauksena tuusan nuuskaksi, puolestaan lässähtää täysin tyhjänpäiväiseksi sähellykseksi, sillä episodi edistää hyvin vähän juonta taikka hahmoja.
Toisaalta paljon parjattu The Girl in Question paljastuu yllättävän viihdyttäväksi tapaukseksi menneisyyteen takertuneiden Spiken ja Angelin ryntäillessä ympäri Rooman katuja uuden miehen käsivarsiin langenneen Buffyn perässä. David Boreanaz ja James Marsters pistävät nimittäin parastaan ja pelaavat rooleissaan hienosti yhteen.
Angelin viideskään kausi ei silti pääse eroon sarjan perusheikkouksista. Joka jaksoon ahdetaan edelleen väkisin pakollinen taistelukohtaus, hahmojen sanailu menee vieläkin välillä yliyrittämiseksi, ja tapahtumilta puuttuu yhä usein niiden ansaitsema painokkuus. Esimerkiksi Gunnia kidutetaan helvettiulottuvuudessa kokonaiset kaksi viikkoa, mutta sieltä vapauduttuan hän on ikuisten traumojen sijaan toipunut kokemuksestaan heti seuraavassa kohtauksessa. Kuten myös ennakoitua, taustalla naruista vetelevät Voimat säilyvät edelleen pelkkänä käsikirjoittajien ylen kätevänä työkalupakkina, jota tosin onneksi hyödynnetään aiempaa harvemmin.
Kuitenkin sarjan huumorin räiskyessä kirkkaimmillaan kaikki muut hölmöydet tekee mieli antaa anteeksi, kuten Angelin ja Hamiltonin piikitellessä toisiaan:
- People like you, who don't care about anyone or anything, will never understand the people who do.
- Yeah... but we won't care!
Omissa kirjoissani Angelin viimeinen kausi kohoaa koko show'n parhaimmaksi korostuneen hahmokeskeisyytensä, Spiken sekä verrattoman lopetuksensa voimin. Vaikka mistään unohtumattomasta televisioviihteestä ei vieläkään ole kysymys, tarinalle punotaan päätös, joka jättää laadultaan ailahtelevasta sarjasta suuhun selkeästi verta paremman maun.
Kausi 5:
Koko sarja:
Kommentit
Lähetä kommentti