Angel - 5. tuotantokausi

Joss Whedonin sarjat ovat aina ammentaneet voimansa hienovaraisten juonikoukeroiden sijaan erinomaisesti kirjoitetuista hahmoistaan. Siksi onkin miellyttävää havaita, että Angelin viidennellä tuotantokaudella suuret mutta kömpelöt tarinalliset kuviot saavat jäädä taka-alalle show'n henkilöiden ja heidän sisäisten konfliktiensa noustessa ansaitsemaansa asemaan. Rauhallinen tempokaan ei haittaa menoa, sillä asetelmien tuoreus kantaa pitkälle: alkukausi kuluu entisten etsivätoimistolaisten sopeutuessa uuteen työhönsä Wolfram & Hartin johdossa, minkä lisäksi kuolleista toistamiseen herännyt Spike tuo porukkaan aivan uutta virtaa.

Spiken ilmaantuminen sarjaan hänen palettuaan poroksi Buffyn finaalijaksossa herättää tosin ristiriitaisia ajatuksia. Draamallisesti ratkaisu tuntuu hölmöltä, sillä sen lisäksi, että se vie emosarjan lopetukselta painoarvoa, se myös laskee entisestään jo valmiiksi alhaista kuoleman merkitystä Buffyversessä. Selvästi kuka tahansa voidaankin tuoda manan mailta takaisin, kun käsikirjoittajat niin päättävät ja fanipalvelu sitä vaatii. Toisaalta, koska Spiken viimeiset hetket toteutettiin Buffyssa kovin töksähtäen ja tunneköyhästi, olen taipuvainen vähät välittämään koko käänteen nollauksesta. Kuten Angelin päätöskausi sitä paitsi osoittaa, valkotukkaisesta vampyyrista irtoaa hahmona vielä uusia ulottuvuuksia.

Spiken ja Angelin kaunainen kilpakumppanuussuhde tarjoaakin kerrassaan mehukkaan vastakkainasettelun. Kaksi vanhaa verenimijää eivät ole nimittäin päässeet aiemmin kunnolla tekemisiin keskenään paitsi Buffyn toisella kaudella ja silloinkin Angelin pahistellessa suurimman osan ajasta Angeluksen muodossa. Menneisyyden teoilleen sovitusta etsivinä epäkuolleina hahmot peilaavatkin hilpeästi toisiaan lukuisin eri tavoin, minkä lisäksi Spikesta alkaa ovelasti muodostua pahuuden ja korruption lonkeroihin sotkeutunutta Angelia miltei aidompi sankari. Ei olekaan yllätys, että Destiny-jakso, jossa parivaljakko pääsee ottamaan tosissaan mittaa toisistaan, kipuaa erääksi kauden parhaista.

Kauden tapahtumien keskuksena Wolfram & Hartin konttori tuo puolestaan tervetulleen ympäristönvaihdoksen sarjaan. Neljännen kauden Jasmine-juonikaaren aloittamaa trendiä jatkaen hyvän ja pahan ero ei säilykään hahmoille enää lakifirman puikoissa itsestään selvän mustavalkoisena, vaan he joutuvat jatkuvasti vaikeiden joskin pääasiassa koomisten moraalisten dilemmojen eteen. Samalla he alkavat epäillä oman toimintansa seuraamuksia sekä perimmäisiä motiiveitaan. "Miten taistella maailman sekä ihmisten pahuutta vastaan?" onkin nostettu olennaiseksi kysymykseksi show'ssa jo sen alkutaipaleelta lähtien, joten valittu kehityssuunta tuntuu luonnolliselta. Hauskana yksityiskohtana päähenkilöt saavat myös kaudella huomata menettäneensä uuden työnkuvansa vuoksi Buffyn joukkion luottamuksen heitä kohtaan.

Uusien kuvioiden myötä hahmoissa tapahtuu odottamattomia muutoksia. Päämääräänsä uskonsa hiljalleen menettävän Angelin lisäksi pidin siitä, miten ennen niin tasapaksu Gunn saa vihdoin osakseen kunnon tarinankaaren. Wolfram & Hart antaa näet hänelle kauden alussa lahjaksi loputtomalla lakitietämyksellä laajennetun aivokapasiteetin, jota säilyttämään pyrkessään hän päätyy erehdyksessä aiheuttamaan itselleen rakkaan ihmisen kuoleman. Myös tavallisesti hyvin pinnalliseksi koomiseksi sivuhenkilöksi jääneelle mutta moraalisesti puhtaalle Lornelle suodaan sentään jonkinlaista kehitystä hänen tympääntyessä hiljalleen kaikkeen pahuuteen sekä kärsimykseen ympärillään ja hylätessä lopulta finaalijaksossa Angelin ja kumppanit

Wesleystä sarja vaikuttaa sen sijaan repineen jo viitoskaudella parhaan terän irti, sillä hän päätyy toistelemaan pitkälti samoja kuluneiksi käyneitä angstisen antisankarin maneereitaan kaikkine korneine Matrix-hidastuksineenkin. Hänen vaikean isäsuhteensa avautuminen episodissa Lineage sentään tuo hahmosta esille uusia puolia, mutta jakson lopun turhassa kyborgikäänteessä, joka pelastaa ex-Valvojan vanhempansa murhaajan leimalta, on käsikirjoittajien jänistyksen makua. Hänen ja Fredin pitkää jahkailua seurannut suhde ei sekään sykähdyttänyt minua syvemmin, sillä se ei lyhyen kestonsa aikan kyennyt vakuuttamaan, että kyseessä olisi mitään elämää suurempaa. Tietysti myös kilpakosija Knoxista on täytynyt kirjoittaa ensivaikutelman mukaisen leppoisan nuoren miehen sijaan pahaa hautova psykopaattisekopääkultisti.

Viidennellä kaudellaan show innostuu tapattamaan hahmojaan oikein kunnolla. Viikatemiehen vierailuista huomattavimmaksi tapaukseksi kohoaa Cordelian poismeno jaksossa You're Welcome. Koska Cordeliaa ei ole nähty omana itsenään sitten kolmannen kauden, hänen paluunsa yhdenkin jakson ajaksi käy tehokkaasta piristysruiskeesta, vaikkakaan episodin sisältämä pökkelö Lindsey-sivujuoni kökköine kaksintaisteluineen ei nostata hurraahuutoja. Itse hahmon jäähyväiset on kuitenkin toteutettu tyylikkäästi. Kovin koskettaviksi ne eivät kuitenkaan äidy, sillä Cordelia on pysytellyt niin kauan pois parrasvaloista, ettei hänen menehtymisensä tuo enää minkäänlaista muutosta sarjan status quoon. Silti on ihailtava, miten koruton kohtalo jo Buffyn ensimmäisestä kaudesta tutulle teräväkieliselle tytölle on rohjettu kirjoittaa.

Fredin kuolema episodissa A Hole in the World sen sijaan jätti minut kylmäksi. Ensinnäkään en ole koskaan pitänyt Fredin hahmoa erityisen kiehtovana, sillä Lornen rinnalla hänen kehityskaarensa on muuhun päähenkilöpoppooseen verrattuna pysynyt lähes olemattomana, ja koko kolmen kauden ajan hän onkin roikkunut mukana vain mitäänsanomattomana, mukahellyyttävänä show'n kiintiönörttityttelinä. Toiseksi syy hänen hengenlähtöönsä saa aikaan tunteen, että missä tahansa muussa jaksossa hahmot selättäisivät vastaavan ongelman vasemmalla kädellä ja huumorin saattelemana, ellei käsikirjoitus tällä kertaa vaatisikin toisin. Ymmärrän kyllä sinänsä merkityksettömän kuoleman ja elämän julmuuden tematiikan, jota jakso nimeään myöten korostaa, mutta valitettavasti tavoiteltu yhdentekevyys tarttuu myös draaman puolelle. Yhtään asiaa ei auta se, etteivät Wesleyn ja Fredin pitkäpiimäiset kuolinvuodenyyhkimiset värähdytä emootioviisariani suuntaan tai toiseen.

Fredin näyttelijää Amy Ackeria on kuitenkin ilo seurata vaihtelun vuoksi aivan erilaisessa roolissa, kun tytön kuoltua suuruudenhullu jumalatar Illyria ottaa haltuun hänen ruumiinsa. Hahmon ulkoinen muodonmuutos pelkkien sinisten piilolinssien, värjättyjen hiusten ja huulipunan voimin saa tosin pohtimaan, onko sarjan maskeerausosasto jaksanut edes yrittää tosissaan.

Kausi marssittaa parinkymmenen jaksonsa aikana esiin myös paljon vanhoja tuttavuuksia. Jo mainitun Lindseyn tuominen takaisin sarjaan tuntuu tosin turhalta, sillä hahmon kaari oli viety aiemmin kelpo päätökseen, eikä hänen paluustaan saada oikein mitään irti. Silti hänen kuolemansa finaalijaksossa Lornen käsissä on mainio veto käsikirjoittajilta. Harmony puolestaan nousee sivuhenkilöistä kenties merkittävimmäksi, mutta myös hänen hyödyntämisensä jää loppujen lopuksi Lindseyn tavoin puolitiehen, eikä hänelle omistettu Harm's Way -episodikaan säväytä. En lisäksi voinut lakata kiinnittämästä huomiota siihen, kuinka häilyvä ero sielullisen ja sieluttoman vampyyrin välillä show'ssa vallitsee ottaen huomioon, miten taidokkaasti Harmony pystyy tukahduttamaan väkivaltaisia taipumuksiaan. Sen sijaan viime kaudella hiuksien päästä repimistä aiheuttaneesta Connorista kehkeytyy lyhyiden visiittiensä aikana yllättävänkin siedettävä hahmo nyt, kun typerä teiniangstaus on viimein tipotiessään.

Myös Wolfram & Hart tuo miljöönä mukanaan lisäyksiä henkilökaartiin. Frediä vokottelevan Knoxin ohella jo alkukaudesta mutkia sankareiden matkaan punoo lakifirman osakkaiden yhteyshenkikö Eve, joka kuitenkin hahmona osoittautuu pitemmän päälle melkoiseksi turhakkeeksi. Sitä vastoin Fireflysta tuttu Adam Baldwin esiintyy suorastaan loistavan hersyvässä pahisroolissa Even työn riistävänä Marcus Hamiltonina, jonka herrasmiesmäisen ulkoasun alle kätkeytyy lähes pysäyttämätön, tunteeton tappokone. Mies herättääkin hilpeyttä olemuksellaan jo pelkästään ruutuun ilmaantuessaan.

Hahmojen kauden tarinankaarissa yksinäisyyden ja erillisyyden teemat ovat edelleen vahvasti läsnä. Angel ja Wesley saavat esimerkiksi molemmat kokea rakkaidensa kuoleman ilman, että heidän suhteensa on kunnolla ehtinyt alkaakaan, kun taas Gunn joutuu kohtaamaan yksin turhamaisuuden lietsoman kohtalokkaan virheensä. Spike puolestaan joutuu edelleen kamppailemaan menneisyytensä tekojen kanssa helvetin liekkien nuoleskellessa jo viitan liepeitä samalla, kun Lorne alkaa vähitellen eristää itsensä henkisesti muusta ryhmästä. Irrallisuutta käsitellään jopa Illyrian ja Harmonyn kautta, sillä siinä missä jumalattarelta puuttuu täysin minkäänlainen kosketuspinta tähän todellisuuteen, vampyyri taas tuntee itsensä merkityksettömäksi ja hyljeksityksi kaikkien hyvisten keskellä.

Kenties tärkeintä Angelin viimeisessä kaudessa on kuitenkin se, että se onnistuu saattamaan show'n erinomaiseen, tyydyttävään päätökseen. Viisaasti finaalissa ei yritetäkään lähteä minkäänlaiselle sarjaan sopimattomalle, ylieeppiselle maailmanloppulinjalle, vaan jakso pidetään pienimuotoisena hahmojen viimeisenä vastarintana. Avoin lopetus toimiikin täydellisesti, eikä jatkoa jää kaipaamaan, sillä kaikki tarinalle keskeiset teemat nivotaan taidokkaasti yhteen: pahuutta ei voi voittaa, ja jokainen joutuu kohtaamaan sen pohjimmiltaan yksin, mutta omilla valinnoillaan ja teoillaan on mahdollista vaikuttaa siihen, että maailmasta muodostuu parempi paikka elää.

Jos viimeisestä episodista jotain valittamisen aihetta kumpuaa, niin koko Mustan okan piiri -kuvio olisi kaivannut enemmän pohjustusta. Lisäksi Wesleyn kuolinkohtauksessa sorrutaan samaan virheeseen kuin Fredin lähdön kohdalla eli liian venytettyyn vetistelyyn, jonka tympäisevyyttä ei varsinkaan korni dialogi pelasta. Hahmon kuolemaa on sitä paitsi osannut odottaa siitä lähtien, kun hänen kehityksensä otti suunnan synkemmille poluille, joten näin myöhäisessä vaiheessa se tuntuu enää vain rutiininomaiselta muodollisuudelta.

Erinomaisen finaalin vastapainoksi kausi sisältää kuitenkin myös muutamia heikkoja esityksiä. The Cautionary Tale of Numero Cinco sekä Smile Time kärsivät samasta viasta, sillä niiden kantavat ideat - meksikolaiset vapaapainijat ja Angelin muuttuminen Muppet-tyyliseksi nukeksi - ovat sinänsä hulvattomia mutta eivät jaksa kantaa kokonaista jaksoa. Time Bomb, jossa Illyria uhkaa räjähtää ulottuvuusleikkiensä seurauksena tuusan nuuskaksi, puolestaan lässähtää täysin tyhjänpäiväiseksi sähellykseksi, sillä episodi edistää hyvin vähän juonta taikka hahmoja, eikä Fredin kehon ryöstäjätärtä tee mieli seurata silloin, kun show yrittää ottaa hänet vakavissaan. Toisaalta paljon parjattu The Girl in Question paljastuu yllättävän viihdyttäväksi tapaukseksi menneisyyteen takertuneiden Spiken ja Angelin ryntäillessä ympäri Rooman katuja uuden miehen käsivarsiin langenneen Buffyn perässä, sillä David Boreanaz ja James Marsters pistävät parastaan ja pelaavat rooleissaan hienosti yhteen.

Angelin viideskään kausi ei silti pääse eroon sarjan perusmokista. Joka jaksoon ahdetaan edelleen väkisin pakollinen taistelukohtaus, hahmojen sanailu menee vieläkin ajoittain yliyrittämiseksi, ja tapahtumilta puuttuu yhä usein niiden ansaitsema painoarvo. Esimerkiksi Gunnia kidutetaan helvettiulottuvuudessa kokonaiset kaksi viikkoa, mutta sieltä vapauduttuan hän on ikuisten traumojen sijaan toipunut kokemuksestaan heti seuraavassa kohtauksessa. Kuten myös ennakoitua, taustalla naruista vetelevät Voimat säilyvät myös tällä kaudella pelkkänä käsikirjoittajien ylen kätevänä työkalupakkina, jota tosin kaikeksi onneksi hyödynnetään aiempaa harvemmin. Kuitenkin sarjan huumorin räiskyessä kirkkaimmillaan kaikki muut hölmöydet tekee mieli antaa anteeksi, kuten Angelin ja Hamiltonin piikitellessä toisiaan:
- Ihmiset, jotka eivät välitä mistään, eivät koskaan ymmärrä niitä, jotka välittävät.
- Niin... mutta me emme välitä!

Omissa kirjoissani Angelin viimeinen kausi ponnistaa lopulta koko show'n parhaimmaksi niukin naukin neljännen yläpuolelle korostuneen hahmokeskeisyytensä, Spiken sekä verrattoman lopetuksensa voimin. Vaikka mistään unohtumattomasta televisioviihteestä ei vieläkään ole kysymys, tarinalle punotaan päätös, joka jättää laadultaan ailahtelevasta sarjasta suuhun selkeästi verta paremman maun.

Sarjasta yleisesti

Kaiken kaikkiaan kamppailussa muita näkemiäni Whedonin televisiotuotoksia vastaan Angel putoaa kuitenkin peränpitäjäksi. Lähimmäksi vertailukohdaksi sille nousee luonnollisesti sen emosarja Buffy, mutta vaikka kyseessä onkin kaksi perustasoltaan hyvin ailahtelevaa show'ta, muutamat syyt vaikuttavat siihen, miksi pidän Buffya osana jokaisen televisiokatsojan yleissivistystä, kun taas Angelia vain tarkastamisen arvoisena, pääosin viihdyttävänä tekeleenä.

Merkittävin puoli, missä Buffy näyttää Angelille ruumisarkun paikan, ovat yksittäiset huippuhetket. Angel sisältää kyllä monia varsin laadukkaita jaksoja, kuten neljännen kauden Soulless tai finaaliepisodi Not Fade Away, mutta ne eivät laita samalla tavalla käsityksiä televisioviihteestä kokonaan uusiksi, kuten emosarjan Restless, The Body, Once More With Feeling tai sen kuudennen kauden lopun yksittäiset kohtaukset.

Myös hahmorintamalla Angel ottaa köniinsä. Molempien sarjojen pääkolmikko on vahva: Angel paljastuu - totta se on - lopulta sekä kiinnostavammaksi että sympaattisemmaksi päähenkilöksi kuin Buffy, mutta sinänsä erinomaisilla Cordelialla ja Wesleyllä ei puolestaan ole jakoja ylittämätöntä Xander & Willow -duoa vastaan. Sivurooleissa kuitenkin Buffy jyrää, sillä ääriloistavia Gilesia ja Spikea vastaan Angel pystyy asettamaan vain paljon mitäänsanomattomman joukon Gunnin, Fredin ja Lornen muodossa sekä, no, Spiken, mutta vain yhden kauden ajaksi. Yksi rajattoman ärsyttävä teinikakara löytyy puolestaan molemmista show'ista, joten Buffy häviää tällä saralla vain siinä, että kolme ensimmäistä kautta, toisen kauden jälkimmäistä puoliskoa lukuunottamatta, katsojan täytyy pystyä sietämään raastavaa Buffy & Angel -draamaa. Kokonaisuutena Buffyn kaartiin syntyy kuitenkin sarjan aikana paljon henkilökohtaisempi side kuin Angelin poppooseen, jonka jäsenistä vain osasta tuntee tosissaan välittävänsä.

Teemojensa käsittelyn osalta pidän lisäksi Buffya huomattavasti kiehtovampana teoksena. Siinä missä Buffy kasvaa kestonsa aikana nerokkaaksi, samaistuttavaksi allegoriaksi aikuiseksi kasvamisen vaikeudesta ja saa edetessään tarkastelemaan pöhköimpiäänkin hetkiään aivan uudessa valossa, Angel ampuu vähän sinne tänne käsitellessään eristäytyneisyyttä suurkaupungissa, menneisyyden tekojen sovituksen vaikeutta sekä sitä, miten elämä on jatkuvaa taistelua maailman ja ihmisten pahuutta vastaan. Kestonsa aikana se onnistuu käsittelemään näitä asioita monista kiinnostavista näkökulmista, mutta sen sijaan, että sarjan sanomallinen puoli ravistelisi katsojansa ajatusmaailmaa, sen olemassaolon lähinnä vain noteraa ihmeemmin siitä välittämättä.

Ottaen huomioon päähahmosta johtuvat ennakko-odotukseni show'ta kohtaan, Angelista kehkeytyy lopulta silmissäni sekä positiivinen yllätys että pieni pettymys, sillä sarjan väläytellessä potentiaaliaan siltä väistämättä alkoi odottaa vastaavia unohtumattomia hetkiä kuin Buffylta parhaimmillaan. Kaikesta huolimatta kausi kaudelta hiljalleen kiinnostavammaksi muuttuva draama piti huolen siitä, että jaksoin seurata entisen inhokkihahmoni seikkailuja vaivoitta.

Yleisarvosana:

Buffyversen tuotantokaudet parhausjärjestyksessä

Buffy 6.

Buffy 5.

Buffy 4.

Angel 5.

Angel 4.

Buffy 7.

Angel 3.

Angel 2.

Buffy 2.

Buffy 3.

Angel 1.

Buffy 1.