Gravity

Tänä vuonna tuskin nähdään toista teknisesti yhtä vaikuttavaa elokuvaa kuin Alfonso Cuarónin Gravity. Muun muassa Harry Potter -sarjan kelvollisimpiin pätkiin kuuluvasta Azkabanin vangista sekä mainiosta dystopiakuvauksesta, Children of Menistä, vastanneen Cuaronin ohjauksessa valkokankaalle on loihdittu hulppean näköinen avaruusspektaakkeli, joka tekee kerrankin 3D-kokemuksesta rahansa arvoisen. Kriitikot lähes yksimielisesti puolelleen voittanut scifi-draama aiheuttaa kuitenkin hienoisen pettymyksen käsikirjoitusosastolla. Leffan varsinainen tarina ei toteutukseltaan yllä nimittäin upean ulkokuoren tasolle vaan sortuu pahimmillaan kovin perinteisiin Hollywood-tyyppisiin ratkaisuihin.

Gravityn kohdalla voidaan viimeistään todeta, että tietokoneella luotu kuvasto on saavuttanut fotorealismin. Kiertoradalla leijuvien avaruusasemien ja astronauttien aitoutta ei tule miettineeksi koko elokuvan aikana, vaikka näyttelijät ovat valkokankaalla likipitäen ainoa asia, joka ei ole syntynyt CGI-taikuuden loihtimana. Näin komean näköistä esitystä kelpaakin äimistellä, etenkin kun vaihteeksi science fiction -eepos ei sisällä lainkaan hyperajoja, alieneita, laserpyssyjä tai vieraita planeettoja vaan kirjaimellisesti maanläheisempää menoa.

3D lisää myös filmiin oman annoksensa immersiivisyyttä. Syvyyskikkailut eivät tunnu itsetarkoituksellisilta, vaikkei liene todellakaan ohjauksen puolesta vahinko, että leffan kuluessa yksi jos toinenkin objekti sinkoutuu taka-alalta suoraan katsojaa kohti. Vain yhdessä kohtauksessa efekti pistää huonolla tavalla silmään painottoman vesipisaran leijaillessa hyvin korostetusti kameran linssiin, mikä on jo yksinään hieman tökerö neljättä seinää rikkova tehokeino, muttei etenkään sovi yhteen kolmannen ulottuvuuden kanssa. Jäin lisäksi harmittelemaan, että tässä olisi todellakin ollut elokuva, joka olisi visuaalisesti hyötynyt Hobitissa käytetyn kaksinkertaisen kuvataajuuden suomasta sulavuudesta.

Kuvauksellisesti Gravity onnistuu joka tapauksessa vakuuttamaan, sillä tietokoneilla hieman huijaten rakennetut lukuisat pitkät otokset ovat omiaan luomaan tapahtumiin todentuntuisuutta. Cuarón hallitsee myös elokuvansa rytmittämisen, sillä toimintamyrskyjen väliin mahtuu tyyniäkin hetkiä. Varsinaisista tunnelmanmuutoksista puolestaan vastaa pitkälti äänimaailma: kun hahmojen elämät eivät ole hiuskarvan varassa, tyhjiössä vallitsee asiaankuuluva hiljaisuus, mutta avaruusromun iskiessä tuulettimeen intensiteettiä nostattaa filmin henkeen sopiva, painostava soundtrack. Loppupuolella musiikki tosin äityy paisuttelussaan hieman turhankin alleviivaavaksi, ja keskivaiheille mukaan on myös eksynyt yksi täysin turha ja rasittava ääniefektin säestämä kauhuleffasäikäytys.

Koska Gravityn hahmot rajoittuvat käytännössä kahteen kappaleeseen, näyttelijät joutuvat kantamaan suuren vastuun elokuvan inhimillisestä puolesta harteillaan. Sandra Bullock ja George Clooney suoriutuvat kuitenkin rooleistaan tähtien ammattitaidolla. Bullock esimerkiksi luo päähenkilöönsä samaistumispintaa vangitsemalla kaiken sen hätääntyneisyyden ja haavoittuvaisuuden, mitä tavallinenkin ihminen avaruuden armoilla ajelehtiessaan takuulla kokisi. Clooney puolestaan esittää hyvin clooneymaista, rauhallista ja kokeneempaa astronauttia, jolla olisi potentiaalia ärsyttää jatkuvalla vitsailullaan, jos häntä tulkitsisi vähemmän karsimaattinen esiintyjä.

Dialogin puolesta sanailua tosin olisi saanut käyttää säästeliäämmin, sillä vaikka mieshahmon päämääränä on sutkautuksissan selvästi kumppaninsa rauhoittelu, välillä mieleen hiipii ajatus, että tiukasti suoran ohjeen antaminen tai pelkkä hiljaisuus olisi halutun lopputuloksen kannalta tehokkaampaa kuin taukoamaton huulenheitto. Jos vaarana on hapen ehtyminen, katkeamaton pölötys tuskin lienee ratkaisuista viisain.

Jännityksen nostattamisessa puolestaan toivoisi, että Gravity ottaisi mallia Das Bootin kiireettömän piinaavasta tilanteenrakentelusta taukoamattomien toimintaelokuvamaisten ojasta allikkoon -käänteiden sijaan, joista päähenkilö selviää aina täpärästi tuurinsa saattelemana. Jo filmin alussa hapen loppumisuhka saadaan tuntumaan turhan perinteiseltä variaatiolta aikapommikliseestä sankarittaren pelastautuessa hitaasti lähestyvältä tukehtumiskuolemalta luonnollisesti viimeisellä mahdollisella sekunnilla. Kiperien vähältä piti -hetkien koomista hipova kasautuminen aiheuttakin sen, että Bullockin hahmon taistellessa loppupuolella hukkumista vastaan seuraavaksi ohjelmanumeroksi odottaa jo painimatsia jalasta yllättäen tarraavan hain kanssa. Tosissaanko koko kansainvälisen avaruusaseman tuhosta ei jo yksinään olisi riittänyt elokuvan kliimaksiksi?

Toinen toistaan seuraavien täpärien paikkojen myötä myös tarinan epäuskottavuudet alkavat nostaa päätään. Alussa pikkujuttuja, kuten matkaa Hubble-teleskoopilta ISS:lle pelkän vajaatankkisen rakettirepun varassa, katsoo vielä läpi sormien, mutta Clooneyn hahmon kiistellysti fysiikan lakeja rikkovasta kuolemasta lähtien realismi rapisee kiihtyvällä tahdilla. Päähenkilön mestarilliset Soyuz-kapselin manöverointitaidot saavat jo kulmat kohoamaan etenkin ottaen huomioon hänen vähäisen astronauttikoulutuksensa, mutta se ei ole mitään verrattuna hänen kykyynsä navigoida painottomassa tilassa palosammuttimen kanssa. Kyseisen tempun sulattaa kyllä mukisematta Pixarin WALL-E:ssa, mutta pääosin autenttisuuteen pyrkivässä tieteisdraamassa se pistää ikävästi silmään. Elokuvan lopussa myös varsinainen laskeutuminen takaisin maanpinnalle käy draaman vaatimuksesta sulavammin kuin keskimääräisen autoilijan taskuparkkeeraus.

Gravity kärsii lisäksi etenkin loppupuolellaan rasittavan ylikirjoitetusta Hollywood-dialogista. Bullockin hahmo ei nimittäin heltiä selittämästä yleisölle auki ajatuksiaan, tuntemuksiaan ja koko kehityskaartaan, vaikka kaikki tarpeellinen kävisi helposti selville hienovaraisemminkin konstein. Melodraamaltakaan ei vältytä, sillä kamalien "Kukaan ei opettanut minua rukoilemaan!" -kankeuksien ohella päähenkilön yksinpuhelut pyrkivät vetoamaan katsojaan kaikilla hyvän mielen -rainoista opituilla tunnemanipuloinnin tempuilla. Leffan huipennuksen aikana palautellaankin laskelmoidusti mieleen Clooneyn hahmon tarinankertojataipumukset, jauhannat avaruuskävelyennätyksestä sekä "Houston, minulla on paha aavistus tästä tehtävästä" -vitsitkin filmin alkumetreiltä, jotta syntyisi mielikuva koko kertomuksen kauniista yhteennivoutumisesta sekä siitä hurjasta matkasta, jonka sankaritar on elokuvan aikana kulkenut.

Suurimman pettymyksen Gravity tuottaa silti siinä, miten kömpelösti se hoitaa päähenkilönsä kehityksen viiden minuutin sisällä kaiken toivonsa hyljänneestä ja elämänhalunsa menettäneestä yksilöstä vimmaisesti viimeiseen asti taistelevaksi selviytyjätyypiksi. Äkillisen hengellisen valaistumisen tuottava deus ex machina -uninäky tuntuukin ratkaisuna niin halpamaiselta ja laiskalta vedolta, että se jättää muut leffan ärsytyksen aiheet kauaksi taakseen.

Gravityn vaikuttavuus elokuvana lepää siis lähes täysin sen näyttävyyden harteilla. Vaikkei näyttävyyttä todellakaan käy kiistäminen, lopputuloksesta jää, kuten monet muutkin ovat huomauttaneet, kovin kummitusjunamainen olo: kierroksen aikana riittää paljon hämmästeltävää, mutta jälkeenpäin huomaa, että kyseessähän oli melko tasaisen yllätyksetön ajelu eikä mikään sen aikana nähty oikeastaan sykähdyttänyt sen kummemmin. Pätevä näyttelijätyö sekä kelpo äänimaailma yhdessä teknisten ansioiden kanssa tekevät kokonaisuudesta katsomisen arvoisen, mutta loppujen lopuksi leffan draaman kantimet keikkuvat harmillisen hataralla pohjalla.