Gravity

Tänä vuonna tuskin nähdään toista teknisesti yhtä vaikuttavaa elokuvaa kuin Alfonso Cuarónin Gravity. Harry Potter -sarjan kelvollisimpiin kuuluvan Azkabanin vangin sekä mainion dystopiakuvauksen, Ihmisen pojat, ohjannut Cuaron loihtii valkokankaalle hulppean näköisen avaruusspektaakkelin. Se tekee kerrankin 3D-kokemuksesta rahansa arvoisen. Kriitikot yksimielisesti puolelleen voittanut scifi-draama aiheuttaa silti pettymyksen käsikirjoitusosastolla. Leffan tarina ei nimittäin yllä upean ulkokuoren tasolle vaan sortuu pahimmillaan kovin perinteisiin Hollywood-tyyppisiin ratkaisuihin.

Gravityn kohdalla voidaan viimeistään todeta, että tietokoneella luotu kuvasto on saavuttanut fotorealismin. Kiertoradalla leijuvien avaruusasemien ja astronauttien aitoutta ei tule miettineeksi koko elokuvan aikana, vaikka näyttelijät ovat valkokankaalla likipitäen ainoa asia, joka ei ole CGI-taikuuden loihtimaa. Näin komean näköistä esitystä kelpaa äimistellä, etenkin koska vaihteeksi science fiction -eepos ei sisällä lainkaan hyperajoja, alieneita, laserpyssyjä tai vieraita planeettoja vaan kirjaimellisesti maanläheisempää menoa.

3D tekee myös filmistä immersiivisemmän. Syvyyskikkailut eivät tunnu itsetarkoituksellisilta, vaikkei liene vahinko, että leffan kuluessa yksi jos toinenkin objekti sinkoutuu taka-alalta suoraan katsojaa kohti. Vain yhdessä kohtauksessa efekti pistää huonolla tavalla silmään vesipisaran leijaillessa korostetusti kameran linssiin, mikä rikkoo tökerösti neljättä seinää eikä sovi yhteen kolmannen ulottuvuuden kanssa. Jäin lisäksi harmittelemaan, että tässä olisi todellakin ollut elokuva, joka olisi visuaalisesti hyötynyt Hobitissa käytetyn kaksinkertaisen kuvataajuuden suomasta sulavuudesta.

Kuvauksensa puolesta Gravity on joka tapauksessa vakuuttavaa jälkeä, sillä tietokoneilla hieman huijaten rakennetut lukuisat pitkät otokset luovat tapahtumiin todentuntuisuutta. Cuarón hallitsee myös rytmittämisen, sillä toimintamyrskyjen väliin mahtuu tyyniäkin hetkiä.

Varsinaisista tunnelmanmuutoksista puolestaan vastaa pitkälti äänimaailma. Kun hahmojen elämät eivät ole hiuskarvan varassa, tyhjiössä vallitsee asiaankuuluva hiljaisuus, mutta avaruusromun iskiessä tuulettimeen intensiteettiä nostattaa filmin henkeen sopiva, painostava soundtrack. Loppupuolella musiikki tosin äityy paisuttelussaan hieman turhankin alleviivaavaksi. Keskivaiheille mukaan on lisäksi eksynyt yksi täysin turha ääniefektin säestämä kauhuleffasäikäytys.

Koska Gravityn tarina rakentuu vain kahden hahmon varaan, näyttelijät joutuvat kantamaan elokuvan inhimillistä puolta harteillaan. Sandra Bullock ja George Clooney suoriutuvatkin osistaan tähtien ammattitaidolla. Bullock esimerkiksi vangitsee lääkintäupseeri Ryan Stonen roolissa kaiken sen hätääntyneisyyden ja haavoittuvaisuuden, jota kuka tahansa takuulla kokisi avaruuden armoilla ajelehtiessaan. Clooney puolestaan esittää hyvin clooneymaista, rauhallista ja kokeneempaa astronauttia, Matt Kowalskya, jolla olisi potentiaalia ärsyttää jatkuvalla vitsailullaan, jos häntä tulkitsisi vähemmän karsimaattinen esiintyjä.

Dialogin puolesta sanailua tosin olisi saanut käyttää säästeliäämmin. Vaikka Kowalskyn päämääränä on sutkautuksissan kumppaninsa rauhoittelu, mieleen hiipii ajatus, että tiukasti suoran ohjeen antaminen tai pelkkä hiljaisuus olisi halutun lopputuloksen kannalta tehokkaampaa kuin taukoamaton huulenheitto. Jos vaarana on hapen ehtyminen, katkeamaton pölötys tuskin lienee myöskään ratkaisuista viisain.

Jännityksen nostattamisessa puolestaan toivoisi, että Gravity ottaisi mallia Sukellusvene U-96:n kiireettömän piinaavasta tilanteenrakentelusta. Nyt tapahtumat etenevät taukoamatta toimintaelokuvamaisten ojasta allikkoon -käänteiden kautta, joista päähenkilö selviää aina täpärästi tuurinsa saattelemana. Jo filmin alussa hapen loppumisuhka saadaan tuntumaan turhan perinteiseltä variaatiolta aikapommikliseestä sankarittaren pelastautuessa lähestyvältä tukehtumiskuolemalta viime sekunnilla. Kiperät vähältä piti -hetket kasaantuvat niin koomisesti, että Bullockin hahmon taistellessa lopussa hukkumista vastaan odotin seuraavaksi jo painimatsia jalasta yllättäen tarraavan hain kanssa. Tosissaanko koko kansainvälisen avaruusaseman tuhosta ei yksinään olisi riittänyt elokuvan kliimaksiksi?

Toinen toistaan seuraavien täpärien paikkojen myötä myös tarinan epäuskottavuudet nostavat päätään. Alussa pikkujuttuja, kuten matkaa Hubble-teleskoopilta ISS:lle pelkän vajaatankkisen rakettirepun varassa, katsoo vielä läpi sormien, mutta Clooneyn hahmon kiistellysti fysiikan lakeja rikkovasta kuolemasta lähtien realismi rapisee kiihtyvällä tahdilla. Kokemattoman päähenkilön mestarilliset Soyuz-kapselin manöverointitaidot saavat jo kulmat kohoamaan. Se ei ole silti mitään verrattuna hänen kykyynsä navigoida painottomassa tilassa palosammuttimen kanssa. Kyseisen tempun sulattaa kyllä mukisematta Pixarin WALL-E:ssa, mutta pääosin autenttisuuteen pyrkivässä tieteisdraamassa se pistää ikävästi silmään. Elokuvan lopussa myös varsinainen laskeutuminen takaisin maanpinnalle käy sulavammin kuin keskimääräisen autoilijan taskuparkkeeraus.

Gravity kärsii lisäksi etenkin loppupuolellaan rasittavasta ylikirjoittamisesta. Bullockin hahmo ei nimittäin heltiä selittämästä yleisölle auki ajatuksiaan, tuntemuksiaan ja koko kehityskaartaan.

Melodraamaltakaan ei vältytä, sillä kamalien "Kukaan ei opettanut minua rukoilemaan!" -kankeuksien ohella päähenkilön yksinpuhelut pyrkivät vetoamaan katsojaan kaikilla Hollywoodin kuluneimmilla tempuilla. Tunnereaktioiden lypsämiseksi leffan huipennuksen aikana palautellaan esimerkiksi laskelmoidusti mieleen Clooneyn hahmon tarinankertojataipumukset, jauhannat avaruuskävelyennätyksestä sekä "Houston, minulla on paha aavistus tästä tehtävästä" -vitsitkin filmin alkumetreiltä.

Suurimman pettymyksen Gravity tuottaa silti siinä, miten kömpelösti sen päähenkilö kasvaa hetkessä toivonsa menettäneestä vimmaisesti viimeiseen asti taistelevaksi selviytyjäksi. Äkillisen hengellisen valaistumisen tuottava deus ex machina -uninäky tuntuu ratkaisuna niin halpamaiselta ja laiskalta vedolta, että se jättää muut leffan ärsytyksen aiheet kauaksi taakseen.

Gravityn vaikuttavuus elokuvana lepää lähes täysin sen näyttävyyden harteilla. Vaikkei näyttävyyttä käy kiistäminen, lopputuloksesta jää kovin kummitusjunamainen olo: kierroksen aikana riittää paljon hämmästeltävää, mutta jälkeenpäin huomaa, että kyseessähän oli melko tasaisen yllätyksetön ajelu. Pätevä näyttelijätyö sekä kelpo äänimaailma yhdessä teknisten ansioiden kanssa tekevät kokonaisuudesta katsomisen arvoisen. Leffan draaman kantimet keikkuvat kuitenkin hataralla pohjalla.