Inglourious Basterds

Katsoin Inglourious Basterdsin uusiksi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ja pitääkin perua puheita. Once Upon a Time... in Hollywoodin arviossa väitin Quentin Tarantinon uusinta hänen 2000-luvun parhaakseen. Muistia verestettyäni täytyy todeta olleeni väärässä. Inglourious Basterds on Tarantinon 2000-luvun paras elokuva.

Toisin kuin esimerkiksi Kill Billit, Death Proof, Django Unchained tai The Hateful Eight, Inglourious Basterds ei ole vain pastissia, jatkuvaa homagea, itsetyytyväistä lässytysdialogia, tyyliratkaisuilla leikittelyä tai edes väkivaltapornoa. Kunnianosoituksia, paskanjauhantaa ja väkivaltaa leffassa on tietysti runsaasti, mutta ne palvelevat elokuvaa eivätkä tunnu hetkeäkään itsetarkoituksellisilta. Puhdasta läskiksi heittämistä ja yleistä perseilyä on jopa vähemmän kuin Once Upon a Time in Hollywoodissa, vaikka elokuva onkin julmetun hauska.

Basterdsin rakenne on episodimainen. Jokainen viidestä luvusta rakentuu yhden-kahden avainkohtauksen ympärille, jotka venyvät pitkiksi ja rakentuvat tietysti tarantinomaisesti dialogin varaan. Tässä elokuvassa ohjaaja on kuitenkin täydellisesti kontrollissa hahmojensa jaarittelusta toisin kuin esimerkiksi Hateful Eightissä, jossa loputon pölötys kävi uuvuttavaksi. 

Kohtaukset rakentavat jännitteensä mestarillisesti, ja dialogi palvelee tätä tarkoitusta. Hahmojen keskustelu on ennen kaikkea luontevaa ja elokuvan maailmassa uskottavaa. Mikään siitä ei tunnu silti tyhjänpäiväiseltä tai siltä, ettei se liikuttaisi kohtausta eteenpäin.

Harvassa trillerissä — joita leffan luvut käytännössä pienoismuodossa ovat — annetaan tilanteiden hengittää vastaavalla tavalla. Elokuvan maailmaan on helppo uppoutua, kun jokainen sanavalinta ja kasvojen ilme viestii jotain ilmapiiristä, hahmojen pään sisällä juoksevista ajatuksista sekä heidän olemuksestaan. 

Erinomainen esimerkki tästä on tietysti leffan loistava ensimmäinen kohtaus, joka nousee aina mieleeni, kun puhutaan tehokkaista aloituksista. Iso kiitos sen toimivuudesta kuuluu Christoph Waltzille, joka juutalaismetsästäjä Hans Landan roolissa on kehunsa ansainnut. Kokonaisuus syntyy kuitenkin lisäksi huikeasta kuvauksesta, leikkauksesta ja Morriconen hemmetin kovasta soundtrackista

Harvoin Waltzin rinnalle nostetaan filmin tiimoilta Mélanie Laurentia. Olin jo unohtanut, kuinka taitavasti hän viestii yksinomaan kasvoillaan esimerkiksi natsi-illalliselle sijoittuvassa kohtauksessa.

Usein kuulee väitettävän, että teknisen taituruuden ja näyttelijätyön poislukien Inglourious Basterds on pointiton kostofantasia, jossa ylipitkät kohtaukset johtavat vain ohjaajalle tyypillisiin väkivaltaorgioihin. Höpönlöpön. Tällainen tulkinta vaatii täydellistä sokeutta elokuvan teemalle ja sille, mitä se yrittää sanoa.

Leffan keskivaiheen baarikohtausta on soimattu juuri tällaisin argumentein. Von Hammersmarkia lukuun ottamatta huoneessa olevat hahmot kuolevat pitkällisen jännitteen rakentelun jälkeen ilman, että mikään johtaa mihinkään.

Asia ei kuitenkaan ole näin. Juonellisesti tietysti seuraus on se, että paskiaiset joutuvat muokkaamaan suunnitelmaansa ja Landa saa vihiä heistä. Elokuvan sanoman puolesta taas olennaisinta on poikansa syntymää juhlimassa olleen saksalaissotilaan kohtalo: käytännössä viaton perheenisä kuolee kahden toisilleen vihamielisen osapuolen tekojen seurauksena. Pöytäjaarittelussa kielen ja kulttuurin rooli sekä viittaukset elokuviin, kuten King Kongiin, eivät nekään ole vahinko vaan tärkeä osa kokonaisuutta.

Yksinkertaisimpana tulkintana Inglourious Basterds on tietysti elokuva elokuvan voimasta. Lopussa historiaa muokataan, Hitler kumppaneineen tapetaan ja juutalaiset saavat valkokankaalla ansaitsemansa koston, jota tosimaailma ei heille suonut.

Tästä syystä filmi on myös täynnä kunnianosoitusta elokuvataiteelle. Itse loppuhuipennus tapahtuu elokuvateatterissa, läpi leffan hahmot viittailevat eurooppalaiseen 20-30-lukujen elokuvaan, sotaelokuvaan, propagandaelokuvaan ja niin edelleen.

Entä mikä idea on leffan jatkuvassa kielillä leikittelyssä? Sillä vihjataan, että hahmoilla on vaikeuksia löytää yhteistä kieltä, mutta elokuvan kieli on sama kaikille sodan osapuolille heidän kotimaastaan riippumatta.

Yhteistä kaikille osapuolille on tietysti myös kostonhimo. Kosto on Tarantinolle tavanomaiseen tapaan leffan keskeinen teema, mutta toisin kuin monet väärintulkitsevat, hän ei ihannoi sitä. Alleviivatusti tuli polttaa lopussa niin hyvikset kuin pahiksetkin vertauskuvana sille, miten kosto syö lopulta toteuttajansakin.

Kuoleva perheenisä on ensimmäinen vihje elokuvan sanomasta, mutta selväksi se tehdään viimeistään, kun massamurha teatterissa alkaa. Vain hetkeä aiemmin natsit itse ovat katsoneet Zolleria lahtaamassa silmittömästi heidän vihollisiaan. Natsijohtajia kuvataan nauramassa, taputtamassa ja hurraamassa Zollerin puolesta. Välittömästi tämän jälkeen itse elokuvakatsoja asetetaan samaan rooliin: nauramaan, taputtamaan ja hurraamaan, kun juutalaiset murhaavat joukoittain natseja. Tämä on puhdasta meille osoitettua propagandaelokuvaa.

Pointtina tässä on totta kai se, että jos esitämme natsit kasvottomina ja koomisina hirviöinä, emme loppujen lopuksi opi mitään ihmiskunnan virheistä. Jos vain epäinhimillistämme heidät univormuissa marssiviksi paholaisiksi samoin kuin Landa leffan alussa epäinhimillistää juutalaiset rotiksi, emme myöskään lopulta tunnista, kun vastaavanlaiset aatteet leviävät omiemme keskuudessa. Eihän se Facebookissa meuhkaava, kansallismielisissä mielenosoituksissa rasistisia iskulauseita huuteleva naapurin Jorma nyt sentään natsi ole vaan hyvää tarkoittava kansallissosialisti!

Mihin viittaa puolestaan leffan viimeinen kohtaus? Landa on rationaalinen ihminen, joka ei suhtaudu intohimoisen ideologisesti juutalaisten tapattamiseen, vaan se on hänelle business as usual. Hän on machiavellistinen oman edun ajaja ja näkee siksi itsensä vähemmän pahana kuin "todelliset" natsit. Siitä huolimatta paskiaiset kaivertavat hakaristin hänen otsaansa. Sanoma on tietenkin siinä, että natsisen aatteen mukaan toimiva henkilö on tosiasiassa natsi, teeskenteli hän kuinka salonkikelpoista ja sivistynyttä tahansa.

Jos jotain negatiivista pitää elokuvasta sanoa, pari yksittäistä vitsiä tuntuvat halvoilta ja pullauttavat hetkellisesti ulos leffan maailmasta: Hitlerin "nein, nein nein!", Goebbels panemassa tulkkiaan sekä Landan "ooh, it's a bingo!" -kihertely. Vähemmälläkin olisi pärjännyt.

Mutta jos et ole vähään aikaan Inglourious Basterdsia katsonut, ota uusintakierros. Tarantinon natsikomediatrilleri on aliarvostettu pätkä ja tänä päivänä varsin ajankohtainen.