Tenet

Christopher Nolanin filmiksi pidin Tenetistä yllättävän paljon. Leffan tarinankuljetus on niin sekavaa, että sitä voi pitää jopa puhtaasti huonona kerrontana. Siitä huolimatta elokuva on varsin viihdyttävää aivot nollille -menoa, jolla on kaikesta tunnekylmyydestään ja ekspositiotykityksestään huolimatta myös syvempää sanottavaa.

Tenet on eräänlainen sekoitus Inceptionia, Mementoa ja James Bondia. Viimeisin näkyy etenkin sen venäläisessä, suuruudenhullussa ja maailmanloppua havittelevassa pääkonnassa, maailmaa ristiin rastiin kruisailussa sekä siinä, että filmin lajityyppinä on agenttitoimintatrilleri.

Aika on usein ollut keskeinen teema Nolanin elokuvissa Mementoa, Inceptionia, Interstellaria ja Dunkirkiä myöten. Nyt ohjaaja vie sen vain askelta pidemmälle. Piristävästi ideana ei ole kuitenkaan aivan perinteinen aikamatkustus vaan ajan eteen- ja taaksepäin kelaus. Nolanin vahvuus onkin siinä, että hän käyttää usein oikeaa tiedettä konseptiensa innoittajana, mikä tekee niiden pohjalta syntyvistä ajatusleikeistä tavallista kiehtovampia. Arrival tosin ehti ensin, joskin siinä taaksepäin kulki vain informaatio, eivät fyysiset objektit.

Tenetin toimintakohtaukset ovat siitä miellyttävää seurattavaa, että niiden fyysisyys ja aidot stuntit tuntuvat todella aidoilta. CGI:n käyttö pidetään viisaasti huomaamattomissa. Visuaalisesti Nolanin elokuvat tuppaavat toki olemaan melkoisen kliinisiä ja arkisen harmaita, mutta tällaiseen agenttitoimintaan steriili ilme sopii.

Elokuvan rakenne on onnistunut. Aikakikkailulla ei revitellä alusta alkaen, vaan sitä annostellaan pienissä erin leffan puolivälin tienoille asti, kunnes varsinainen filmin juju aukeaa. Tämä maltillinen odotuttaminen luo kontrastia arkisen maailman sekä aikakelailuhulluuden välille, mikä saa itse gimmickinkin tuntumaan hurjemmalta kuin se muuten olisi.

Ludwig Göranssonin soundtrack puolestaan imitoi Hans Zimmerin tavaramerkkityyliä torvitöräyttelyjä myöten. Se ei kuitenkaan yllä Interstellarin tai Dunkirkin tasolle. Musiikkiraitakin löytää silti pontta sitä enemmän, mitä pidemmälle elokuva etenee.

Nolanmaisesti Tenetissä täytyy olla tietysti in medias res -aloitus, jonka koko merkitys paljastuu vasta filmin loppupuolella. Samaa kikkaa hyödynnetään myös keskeisen Kat-sivuhenkilön tarinankaaressa. Koska temppu on ohjaajalle niin tuttu, laivalta hyppäävän naisen on helppo arvata tarkoittavan jotain tärkeää. "Se olitkin sinä itse!"- sekä "Hän juoni sen kaiken tulevaisuudesta käsin!" -käänteet ovat sitä paitsi niin käytettyjä aikamatkustustarinoiden trooppeja, että monet leffan käänteistä osaa uumoilla hyvissä ajoin etukäteen.

Tenetin erottuvin piirre ei ole kuitenkaan ajankääntely vaan se, kuinka tuhottoman nopealla tykityksellä kaikki informaatio välitetään yleisölle. Hahmot tuuttaavat ulos ekspositiodialogia hillitöntä tahtia, ja nopeat leikkaukset pitävät huolen, että perässä on hankala pysyä. Ennen kuin katsoja on ehtinyt oppia edes hahmojen nimiä, motiiveja tai tavoitteita, elokuva porhaltaa jo eteenpäin sitä vauhtia, että teatterissa alkaa itsekin kaivata kaukosäätimen taakse- ja eteenpäinkelausnappeja. Jos joku erehtyy kehumaan Tenetiä tämän pohjalta "älykkääksi toimintaelokuvaksi", kuten kriitikot vastaavista syistä Inceptionia aikanaan, niin voi perkele!

Silti informaatiohyöky on tavallaan osa filmin viihdearvoa. Nolan rakastaa hämätä yleisöään ja rakentaa elokuvansa kuin silmänkääntötemput. Tällä kertaa hän taikuroi juonensa etenemään sitä tahtia, ettei katsoja ehdi miettiä sen mahdollisia (ja todennäköisesti lukuisia) aukkoja. Se on nimittäin pirullisen haastavaa, kun maailman pelisäännöt tai hahmojen päämäärät eivät ole edes täysin selvillä. "Älä mieti vaan tunne", sanoo leffa itsekin ja – TUUM TUUM! – taas mennään.

Tämä on toki hyvin halpa konsti juksata katsojaa. Leffa tuskin kestääkään kovin montaa katsomiskertaa ilman, että epäjohdonmukaisuudet alkavat kiusata. Kyseessä on siis täyttä popkorn-viihdettä. Yhden katsomiskerran taika kuitenkin toimii yllättävän hyvin.

Nolanin tarinankerronta on harvoin onnistunut vakuuttamaan minua hänen suureellisemmissa filmeissään. Nopeasta leikkaustahdista huolimatta juonen tyhmyydet, epäloogisuudet ja aukot kerkeävät hyppimään silmille. Siksi turbotahti ei ole ainakaan huonompi juttu: kun kaikki aivokapasiteetti kuluu jo perillä pysymiseen siitä, mitä tarinassa tapahtuu, tietty elokuvan mysteeri pysyy yllä. Efekti on samankaltainen kuin Shane Carruthin pulmapähkinämäisessä Primerissa, ja ihmettelen, jos Nolan ei ole ottanut siitä inspiraatiota.

Ekspositiodialogista on silti sanottava, että Tenetissä hahmojen vuoropuhelu on huomattavasti sujuvampaa kuin vaikkapa Inceptionissa tai Interstellarissa. Elokuva ei pysähdy tuskaisen kömpelösti valistamaan yleisöään kuin idiootteja. Keskustelut hahmojen välillä tuntuvat sitä vastoin kohtalaisen uskottavilta. Niistä myös puuttuu tavanomainen nolanmainen paatos ja poseeraus. Sen sijaan tilalla on Bondien hengessä ripaus nokkelaa sanailua ja kepeää huumoria.

Leffan riippakivi ovat toki, kuten kaikki kriitikot ovat huomauttaneet, sen täysin etäisiksi jäävät tunnekylmät hahmot. John David Washingtonin nimetön päähenkilö sekä Pattisonin näyttelemä Neil ovat yhtä tabula rasaa, eivätkä he tarinan aikana muutu tai kehity. Sator-pahiksella ja hänen vaimollaan Katilla on sentään jonkinlainen taustatarina, mutta heidän suhteensa filmi ottaa sellaisia Bond-vaikutteita, jotka voisivat jäädä ottamatta. Sator on nimittäin todella yksiulotteinen pahis ja Kat liian perinteinen neito pulassa.

Tenetin kiinnostavin sisältö tarjoillaan sen loppupuolella, kun Nolan yhdistää aikakonseptinsa kysymykseen sukupolvien ylittävästä vastuusta. Jos me tuhoamme tällä hetkellä välinpitämättömästi tulevaisuutta, eikö tulevaisuudella ole täysi oikeus maksaa takaisin?

Loppusanat myös alleviivaavat tätä teemaa onnistuneesti: "It's the bomb that didn't go off. The danger no one knew was real. That's the bomb with the real power to change the world." Tiedostamattomasta vaarasta, joka ei realisoitunut, tulevat mieleen muun muassa kylmän sodan väärät hälytykset, joissa maailmanloppu oli lähellä. Tuskinpa filmi vahingossa viittaakaan useaan otteeseen kyseiseen aikakauteen sekä ydinaseisiin. Toisaalta lopetusmonologin voi tulkita tarkoittavan ilmastonmuutosta, joka vaarana ei kuuluta itsestään kuin räjähtävä pommi mutta uhkaa silti muuttaa maailmaa pysyvästi.

Elokuvan sanoma yllättää joka tapauksessa niin takavasemmalta, että se tuntuu aidosti oivaltavalta ja puhuttelevalta. Siksi olin valmis katsomaan Tenetin itsetarkoituksellista vaikeaselkoisuutta läpi sormien ja nauttimaan vain kyydistä. Ainakin ensimmäisellä katsomiskerralla.