Pienen tauon jälkeen katseluvuorossa on jo järjestyksessä viides James Bond -elokuva, joka tällä kertaa sijoittuu Japaniin. Ninjoja, voi juku! Vai ovatko ne samuraita? Elät vain kahdesti pääsee viimein sille pöhköyden tasolle, jossa kissaa silittelevällä pahiksella on kuurakettitukikohta tulivuoren kraaterissa varustettuna ihmissyöjäpiraija-altaalla.
Bond on leffasarjana MCU:n prototyyppi: suosittu ja massoja kosiskeleva mutta umpikaavamainen. Sen jokainen osa on tähän asti ollut olennaisesti sama elokuva mutta eri ympäristöön sijoitettuna. Elät vain kahdesti ei tee tähän poikkeusta, vaikka käsikirjoittajana on häärinyt yllättävästi lastenkirjoistaan tunnettu Roald Dahl. Japani sentään ei ole tapahtumapaikkana tylsimmästä päästä.
Edes yksityiskohtaisesta filmin juonikuvauksesta ei osaa sanoa, mikä Conneryn Bondeista on kyseessä: 007 lähetetään tutkimaan Spectren kieroiluja uuteen eksoottiseen lokaation, jossa hän tunaroi itsensä vihollisen armoille. Onnen kaupalla hän pääsee silti heidän suunnitelmiensa jäljille. Tarinan edetessä agentti naiskentelee jokaisen vastaan tulevan kauniin neidon kanssa, jotka lankeavat vastustamattomasti hänen syliinsä ja jotka usein tapetaan välittömästi jälkeenpäin. Soluttautuessaan pääpahiksen salaiseen tukikohtaan Bond jää uudelleen kiinni, mutta pahis antaa hänelle aikaa keplotella itsensä vapaaksi. Leffan huipennuksessa taistellaan pääkonnan ykköskätyriä vastaan sekä estetään katalien suunnitelmien toteutuminen viime tipassa. Elokuva loppuu Bondin suudellessa meren äärellä uusinta rakastajaansa.
Conneryn ikä alkaa jo filmissä paistaa ja kilojakin on tullut lisää. Toisaalta kyseessä on eräänlaista hahmorealismia, koska pakkohan vodkamartinien ja jatkuvan sikarinpolttelun on jossain alkaa näkyä. Lisäksi tähti vaikuttaa roolissaan melko kyllästyneeltä, koska sitä hän kertomusten mukaan myös oli.
Hahmon ulkoisen olemuksen vuoksi onkin entistä vaikeampaa uskotella itselleen, että jokaikinen nainen – ystävä tai vihollinen – pitää Bondia vastustamattomana maskuliinisuuden ruumiillistumana. Luulisi, että viimeistään myötähävettävän koomisesti japanilaiseksi naamioitu 007 olisi täysin turnoff, mutta ei.
Elät vain kahdesti erottuu positiivisesti ainoastaan överiydellään. Keskivaiheen hullunkurinen helikopteritaistelu ja lopun ninjasamuraiden hyökkäys tulivuoren kraateriin ovat itse asiassa ihan hauskaa katseltavaa. Ne on nimittäin toteutettu oikein näyttelijöin ja käytännön efektein, mikä tekee näin suureellisen absurdista menosta aina viihdyttävämpää kuin muovisesta CGI-mätöstä. Elokuvan kliimaksi on myös joukkokohtauksena kohtalaisen komea.
Noin muuten viidennestä Bond-seikkailusta on vaikea sanoa mitään, mitä jo sarjan edeltävistä osista ei olisi sanottu. Bisnesnäkökulmasta nämä leffat ovat kieltämättä olleet nerokkaita. Mikäs siinä kassakoneen kilinää kuunnellessa, kun ottamalla samat kohtaukset, sekoittelemalla niitä vain hieman ja läimäisemällä päälle uuden miljöökuorrutteen, saa saman paketin myytyä yleisölle uudelleen ja uudelleen? Kevin Feige on epäilemättä ottanut tästä tarkkaan oppia.
Päivitetty Bond-elokuvien paremmuusjärjestys:
- Salainen agentti 007 ja tohtori No
- Casino Royale
- Pallosalama
- Salainen agentti 007 Istanbulissa
- Elät vain kahdesti
- Quantum of Solace
Kommentit
Lähetä kommentti