Ennen Harry Potteria ja Azkabanin vankia, Ihmisten Poikia, Gravitya tai Romaa, Alfonso Cuarón sovitti elokuvaversion Charles Dickensin klassikkoromaanista Loistava tulevaisuus. Cuarón on pätevä ohjaaja, joten minua kiinnosti, saisiko hän toimimaan valkokankaalla Dickensin kirjan, joka kanonisoidusta asemastaan huolimatta ei mielestäni ole kummoinen. Lopputulos ei vakuuta.
Loistavan tulevaisuuden tapahtumat on siirretty nykypäivään, ja se ottaa yllättävänkin paljon vapauksia romaanista. Tarkemmin sanottuna tarinasta on jäljellä pelkkä runko oleellisimpine käänteineen. Iso osa hahmoista ja tapahtumista on saksittu pois ja valtaosan henkilöistä nimet muutettu.
Vaikka klassikkotarinan sovittaminen moderniin aikaan ei ole ideana omaperäisimpiä, Loistavan tulevaisuuden kohdalla se ei ole huono lähtökohta. Kasvutarina äkkirikastumisesta sekä juuriensa unohtamisesta on nimittäin varsin universaali ja aikakaudesta riippumaton.
Kirjan aggressiivisen typistämisen toivotan myös tervetulleeksi. Rehellisesti iso osa alkuperäisteoksesta on nimittäin turhauttavaa matelua, jonka yllätysjuonenkäänteet arvaa noin sata sivua ennen kuin ne tapahtuvat. Etenkin Pumblechookin, Orlickin ja Compeysonin kaltaisten hahmojen saksiminen sekä Lontoon (filmissä New Yorkin) uuvuttavan keskiosion virtaviivaistaminen ovat vain ja ainoastaan hyviä päätöksiä.
Leffa alkaa lupaavasti. Florida on kiehtova valinta päähenkilö Finnin eli kirjan Pipin lapsuuden tapahtumaympäristöksi. Yhdessä luottokuvaajansa Emmanuel Lubezkin kanssa Cuarón onnistuu tuomaan etelävaltion maisemiin taianomaisuutta. Robert De Niro on tapansa mukaan mainio Lustig-vankikarkurin eli kirjan Magwitchin roolissa. Samoin Anne Bancroftin tulkinta alttarille jätetystä ja erakoituneesta Ms. Dinsmoorista eli kirjan Ms. Havishamista on osuvan kajahtanut. Lapsinäyttelijät ovat hiukan jäykkiä mutteivät häiritsevissä määrin.
Filmin alkupuolella dialogiin on myös mahdutettu onnistuneesti nykypäiväistettyä huumoria. Esimerkiksi Ms. Dinsmoorin viedessä Finnin käden omalle sydämelleen ja kysyessä, mikä se oikein on, poika vastaa vaivaantuneesti: "Your... your boob."
Kaikki mukaansa tempaavan kasvutarinan ainekset ovat siis elokuvassa ensimmäisen puolen tunnin jälkeen kasassa. Valitettavasti Cuarónin teos ei ymmärrä sovittaa kirjaa kasvutarinana vaan yrittää vääntää siitä 90-luvulle tyypillistä juustoista romanssia.
Kun tarina loikkaa ajassa eteenpäin, vaikuttaa se siitä eteenpäin kuin eri käsikirjoittajan kynäilemältä. Jälki on niin kömpelöä ja kemiatonta, etten ihmettele, miten kuusi viikkoa leffaa ennen ilmestynyt Titanic pyyhki sillä lattiaa lippuluukuilla.
Finnin rakkauden kohde, Ms. Dinsmoorin ottolapsi Estella, oli Dickensin romaanissakin epäuskottava hahmo, mutta erityisesti hän on sitä nykyaikaan sijoittuvassa filmisovituksessa. Kun leffan ilmestymisaikaan 25-vuotias Gwyneth Paltrow näyttelee teini-ikäistä viettelijätärtä, jonka mekon alle ujuttaa hikoilevan kätensä teinipoikaa esittävä, tosiasiassa 27-vuotias Ethan Hawke, on jälki suorastaan vaivaannuttavaa. Samalla pitäisi uskoa, että tyttö on pienestä asti seurannut pimahtaneen mummelin ohjeita ja kasvanut kuuliaisesti tämän toiveiden mukaiseksi sydäntenmurskaajaksi.
Meno ei parane tästä eteenpäin. Seuraavan aikahyppäyksen jälkeen Finn saa neworkilaisesta galleriasta yllättävän kutsun tulla esittämään hänen maalaustöitään. Koko romaanin keskeisin kuvio eli päähenkilön äkkirikastuminen ja sen turmiolliset seuraukset sivuutetaan täysin. Loppuelokuva keskittyy sen sijaan seuraamaan Finnin takertuvia ja epätoivoisia yrityksiä kosiskella Estellaa New Yorkissa.
Tämäkin lähestyminen voisi toimia, jos filmi esittäisi nämä vokotteluyritykset tuhoontuomittuina sekä Finnin antisankarina. Sitä vastoin pääparin suhteesta väännetään etäännyttävä, will-they-won't-they-jahkaileva kielletty romanssi.
Puhuttelevaa olisi, jos vaivaannuttavan takertuva ja hermostuneesti Estellan perään kuolaava Finn jäisi lopulta ilman rakkauden kohdettaan, mutta tähän ei luonnollisestikaan Hollywood-leffa kykene. Eipä siinä, ei siihen kyennyt Dickenskään, joka sortui nössöilemään ja ystävänsä painostuksesta muutti alkuperäisen tarinan hengelle paljon uskollisemman antikliimaattisen ja katkeransuloisen päätöksen perinteiseksi onnelliseksi lopetukseksi.
Hauskasti itse asiassa elokuvaan loppuratkaisu istuu paremmin, sillä sen ambiguiteetti ohjaa tulkintaa eri suuntaan. Kirjassa hahmojen välille ei ollut syntynyt mitään, joten heidän viimeinen kohtaamisensa ja kädestä pitämisensä vihjasi vahvemmin, että romanssi voisi vielä kukkia. Leffassa taas kaksikko on jo harrastanut seksiäkin ja Estellalle syntynyt toisen miehen lapsi, joten käsistä pitäminen jättää vaikutelman, että kyse voi olla myös vain ystävyydestä ja menneisyyden sovittamisesta eikä välttämättä kipinän jälleensyttymisestä.
Romanttisen hömpän sijaan elokuvan olisi ilman muuta pitänyt pelata Dickensin teoksen vahvoilla puolilla. Esimerkiksi Finnin ja hänen ottoisänsä Joen suhdetta olisi pitänyt kehittää pidemmälle. Tämä olisi luonut painoarvoa sille, miten Finn vaurastuttuaan kääntää selkänsä vaatimattomille lähtökohdilleen.
Herbertin eli kirjan Pipin parhaimman ystävän kirjoittaminen pois on myös virhe. Leffa kaipaisi edes montaasia, jossa Finn pistää kaverinsa kanssa rahaa haisemaan ja nauttii yleellisen elämän hedelmistä. Ison omenan taidepiireihin sisään pääseminen ei luo likimainkaan samanlaista vaikutusta.
Koska rikastuminen näyttelee leffassa paljon pienempää roolia kuin kirjassa, myös Lustig-karkurin rooli tuntuu kummallisen irralliselta. Kulmia kohotuttaa sekin, miten hän päättelee lapsen raapustelemasta piirustusvihkosesta, että Finnistä täytyy kehkeytyä aikuisiällä taiteellisesti lahjakas. Hahmon kuolema puolestaan saa hämmästelemään, miksei Finn hae miehelle ensiapua, sillä puukon tuikkaus kylkeen harvoin on välittömästi tappava.
Hatarien tarinankerronnallisten ratkaisujen ohella Cuarónin tyylitaju on, ilmeisesti osittain tuottaja Art Linsonin painostuksesta, pettänyt täysin. Filmiin on ympätty mukaan aivan tautisen turha Hawken kertojaääni, joka selittää rasittavasti auki kuvassa näkyviä tapahtumia. Kohtaukset yrittävät myös jatkuvasti nostattaa tunnelmaa aivan hirveällä indie-rock-jätteellä. Ajoittain jokunen komea otos muistuttaa Lubezkista kameran takana, mutta sitten naamalle saattaa lävähtää esimerkiksi tautisen ruma CGI-lentokone.
Loistava tulevaisuus on kiehtova katastrofi ja osoitus siitä, että kyvykkäätkin elokuvantekijät voivat haksahtaa pahemman kerran, vaikka pelimerkit olisivat kunnossa kuvaajaa ja näyttelijäkaartia myöten. Ei ihme, että Cuarón on valitellut filmiä suureeksi virheeksi urallaan, koska ei tätä pätkää hyvällä tahdollakaan voi kehua edes kelvolliseksi.
Kommentit
Lähetä kommentti