Fear Street -trilogia ärsyttää hukatussa potentiaalissaan kuin myös siinä, miten jälleen kriitikoille riittää ylisanoihin, jos kauhugenren teokseen on eksynyt edes pari kekseliästä ideaa ja hieman yritystä. Toisaalta Netflixille täytyy nostaa hattua, että se viitsii satsata paukkuja kokonaiseen elokuvatrilogiaan, jossa tuore ohjaaja-käsikirjoittaja, vieläpä nainen, pääsee näyttämään kynsiään.
Sen lisäksi, että leffoista muodostuu palvelun käyttäjille jaettu popkulttuurikokemus, useamman filmin jatkuvajuonisuudessa on myös kerronnalliset etunsa. Tarinasta on kirjoitettu lajityypille tavanomaista kunnianhimoisempi ja katsojalle ehtii muodostua siihen vahvempi tunneside. Siksipä onkin ilahduttavaa, että kolmikon viimeinen osa on sen paras. Käsikirjoituksessa on uudenlaista terävyyttä eikä filmin sisältö nojaa yhtä vahvasti enää genren klassikoiden jäljittelemiseen.
Nimensä mukaisesti vuoteen 1666 sijoittuvalle päätösosalle lähimmän vertailukohdan tarjoaa Robert Eggersin The Witch. Puritaaninen hurmos, noitakammo sekä sopimus paholaisen kanssa ovat tässäkin elokuvassa keskeisiä aiheita. Vihjaileepa leffa niin ikään, että diili saatanan kanssa saattaisi olla pienempi paha kuin uskonnollinen ahdasmielisyys, ellei jopa voimaannuttava valinta.
Samankaltaisuuksia Eggersin ohjaustyön kanssa on niin paljon, että elokuva on todennäköisesti toiminut Leigh Janiakille inspiraationlähteenä. Siinä missä The Witchissä puritaanikristityt ottivat kiihkonsa kohteeksi naiseuden ja seksuaalisen heräämisen, kolmannessa Fear Streetissä hirteen vaaditaan lesboja. Trilogian päätös palaakin näin sen aloitusosan teemoihin tehden seksuaalivähemmistön syrjityistä hylkiöistä tarinan uhreja. 1666 on tietysti paljon vähemmän hienovarainen ja suorasanaisempi teemojensa käsittelyssä kuin The Witch, mutta sanoma toimii yhtä kaikki.
Yhtäläisyydet The Witchin kanssa eivät lopu aiheisiin tai tematiikkaan vaan samankaltaisuuksia on myös visuaalisuudessa. Keskellä harmaata korpea seisovat maalaistalot edustavat täsmälleen samaa estetiikkaa aina metsässä majailevaa eukkoa myöten. Vilahtaapa Janiakin filmissä korppikin kuvassa.
1666:n koko menneisyyteen sijoittuvaa osuutta ei varmastikaan ole kuvattu Eggersin filmin tapaan luonnonvalossa, mutta sitä käytetään hyödyksi vahvemmin kuin keskimääräisessä genren tekeleessä. Sen verran hyvältä monet yökohtauksista nimittäin näyttävät.
Historiallista tarkkuutta leffalta on sentään turha odottaa. Puhtoisten monietnisten nykyenglantia solkkaavien uudisasukkaiden kylää voi kuitenkin katsoa läpi sormien, koska kyseessä on pohjimmiltaan trilogian päähahmon, Deenan, näkemä visio.
Ääniraidan puolesta filmiä täytyy kiitellä ensisijaisesti siitä, ettei 1600-luku mahdollista jatkuvaa aikakauden hittibiisien renkutusta. Tämä alkoi nimittäin jo tosissaan ärsyttää trilogian kakkososassa.
Kauhusisällön osalta Fear Street -päätös on kahta edeltäjäänsä kesympi, mutta tämä ei oikeastaan haittaa, sillä takaisin otetaan tunnelmassa. Positiivisesti elokuvasarja ei edelleenkään kaihda lapsien surmaamista, mikä leffamaailmassa on yhä hienoinen tabu. Sen rikkominen toimiikin tehokkaana shokkiefektinä.
Filmin varsinainen yllätys piilee siinä, ettei se sijoittaudu kuin puoliväliinsä asti otsikkonsa vuoteen. Jälkimmäinen puolisko nimeää itsensä Fear Street 1994: Part Twoksi ja nivoo irralliset juonilangat päätökseen – itse asiassa yllättävän kelvollisesti!
Elokuvan yllätystwistinä sheriffi Goode paljastuu pahikseksi ja hänen esi-isänsä kaikkien kauhujen juurisyyksi. Tämä käänne on itsessään hyvin arvattava, mutta elokuvasarjan kantavaan tematiikkaan se sopii. Shadysidelaiset eivät olekaan luonnostaan tulevaisuutensa sössiviä ja toisiaan murhaavia luusereita, vaan sielunsa myymällä vaurautensa ja menestyksensä saavuttaneiden, ahneiden Sunnyvale-porsaiden uhreja..
Kun päähenkilö huutaa, että "Good(e) is evil!" se ei ole kenties hienovaraisinta sanoman esille tuontia. Nykypäivän kahtiajakautuneen jenkkiyhteiskunnan huomioiden tällainen amerikkalaiselokuvan viesti kuitenkin puhuttelee.
Sheriffiä koskeva käänne paikkaa myös taannehtivasti ykkösosan erästä isoa ärsyttävyyttä eli maailman epäpätevintä virkavaltaa. Gooden rooli tarinan pahiksena nimittäin selittää poliisin aneemisuuden. Nillittävä katsoja voi tosin edelleen ihmetellä, miten sheriffisuku säilyttää vuosikymmenestä toiseen arvostuksensa kaikista ratkaisemattomista murhista huolimatta.
Elokuvan jälkimmäinen puolisko on kuin sarjan aloitusleffa mutta huomattavasti pätevämmin kirjoitettu. Jos jo trilogian avauksen kohdalla ehdotin zombimurhaajien lukitsemista teräskonttiin, tässä hahmot viimein toteuttavat idean, joskin käyttäen kontin sijaan teräshäkkejä. Hauskana yhteiskohtana ensimmäisessä leffassa nähty kirjakaupan häkki ei laskeudu edelleenkään alas asti.
Tällä kertaa hahmot eivät myöskään idioottimaisesti harhaile kaikki erilleen ja tahri verta jokaiseen heistä, vaan käyttävät hyödyksi sitä etulyöntiasemaa, että ainoastaan yksi heistä on syötti. Verivesipyssyillä aivottomien murhaajien itsensä tahriminen ja heidän usuttaminen toistensa kimppuun on jopa hauska ja ovela veto.
Filmi selittää itsensä auki melko selkeästi, vaikka jotkut yksityiskohdat voivat jäädä mietityttämään. Tulkitsin, että Samin possessoituminen tapahtui sheriffi Gooden rituaalin seurauksena, vaikka sitä ei ruudulla vahvistetakaan. Samoin ymmärsin, että kaikki Sarah Feiriä joko suoraan tai verellään koskettaneet, saavat useamman murhaajan automaattisesti kerrallaan peräänsä ikään kuin puolustusreaktiona, jotta Gooden suvun salaisuus pysyisi salaisuutena.
Kummastuttavaa on tosin edelleen, että tappajat vaikuttavat olevan enemmän veren kuin itse uhrin perässä. Se, että jahdattu joutuu viiltämään itseään saadakseen mörköjen huomion, tuntuukin pöhköltä. Hölmöys täytynee vain hyväksyä ensimmäisen osan toteamuksen pohjalta: "Se on Tappajahai!"
En näe logiikkaa siinäkään, että päähenkilö tietää automaattisesti kosketuksen maanalaiseen perkeleelliseen sydämeen laukaisevan muistoreaktion Gooden suvun surmatöistä. Tämä havainto nimittäin esiteltiin kakkososassa hetkellä, jossa sen päähenkilö Ziggy ei ollut paikalla ja josta hän ei siten voinut välittää tietoa muille hahmoille.
Yksi pakollinen typerä käänne loppuun on myös mahdutettu. Luulisi, että kaiken kamaluuden jälkeen sankarit viitsisivät hoitaa työnsä edes päätökseen ja tuhota loitsukirjan, josta kaikki lähti liikkeelle. Mutta ei, se jätetään lojumaan lattialle, josta joku voi sen tietysti jatko-osien toivossa viimein poimia. Argh!
Trilogian päätös on kaikesta huolimatta Fear Street -sarjan pätevin tuotos. Se ei tyydy olemaan pelkkä pastissi vaan pärjää elokuvana omilla ansioillaan sekä nivoo juonen näppärästi yhteen. Sen seurauksena koko leffakolmikko saa minulta "plääh"-tuomion sijaan luokituksen "katsomisen arvoinen genren ystäville".
Osa 3:
Koko trilogia:
Kommentit
Lähetä kommentti