Vuonna 2017 ilmestynyt Justice League kärsi pahoista tuotantovaikeuksista. Haukutun Batman v Supermanin jälkeen studiopomot eivät luottaneet enää Zack Snyderin synkistelevään ja ilottomaan supersankarinäkemykseen. Kun ohjaaja poistui puikoista tyttärensä itsemurhan vuoksi, tilalle palkattiin The Avengerseilla kannuksensa hankkinut Joss Whedon tuomaan elokuvaan kevyempää otetta. Lopputuloksena oli kahteen tuntiin saksittu, sävyltään heittelehtivä ja sisällöltään ontto kalkkuna, josta ei pitänyt kukaan.
Koronan vuoksi suoratoistosisältöä epätoivoisesti kaivannut Warner Bros päätyi julkaisemaan fanien äänekkäästä vaatimuksesta Snyderin leikkaaman version HBO Maxiin. Neljätuntinen järkäle on kenties suuruudenhulluin supersankarieepos koskaan. Sen myötä kriitikoidenkin äänenpainot muuttuivat varovaisen hyväksyviksi.
Snyderin Watchmen on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarisovituksista, joka nousi jopa paikoin lähdemateriaalinsa yläpuolelle. Hänen aikaisemmat DC Extended Universe -viritelmänsä, Man of Steel ja Batman v Superman, eivät sitä vastoin olleet hääppöisiä filmejä. Silti nautin niistä enemmän kuin monesta muusta genren elokuvasta. Niissä on nimittäin edes jonkinlaista oivallusta siinä, kuinka ne dekonstruktoivat Teräsmiehen ja Batmanin kaltaiset klassiset sankarit.
Snyderin aiempiin töihin nähden hänen näkemyksensä Justice Leaguesta onkin hämmentävän puuduttava ja päämäärätön satojen miljoonien dollareiden unipilleri. Sen sijaan, että ohjaaja olisi käyttäny ekstratuntejaan koherentin mukaansatempaavan tarinan kertomiseen, elokuvaan on sullottu kaikki tarpeellinen ja tarpeeton, sen tempoa hidastettu ja pönöttämisen määrää kasvatettu kymmenenteen potenssiin. Lopputuloksena on yksi genrensä luotaantyöntävimmistä tekeleistä, jolle en usko, että edes Whedonin versio voi hävitä.
Uudelleenleikatun ja ehostetun Justice Leaguen ongelma on se, ettei siinä ole kertakaikkiaan mitään, mistä katsoja voisi välittää. En osaa esimerkiksi vastata kysymykseen, kuka on elokuvan päähenkilö. Batman se ei ainakaan ole, sillä hän viettää koko leffan täysin sivuosassa. Wonder Womania ei sellaiseksi myöskään voi kutsua, koska hän ei vaikuta olennaisesti yhteenkään juonenkäänteeseen. Cyborgilla on puolestaan eniten varsinaista hahmokaarta, mutta hänet esitellään vasta, kun leffaa on kulunut yli tunti. Vaikka jeesuksenkaltaisen Teräsmiehen voisi taas nähdä laajemmin DCEU:n päähenkilönä, häntä ei nähdä filmissä ennen sen viimeistä kolmannesta.
Hahmoista on ylipäänsä vaikea kiinnostua. Ennestään tutut sankarit, kuten Batman ja Wonder Woman, eivät kehity tippaakaan henkilöinä. Uusina esiteltävät Flash ja Aquaman niin ikään vain hengaavat mukana. Flash on kurttuotsaisten liigalaisten joukossa poikkeus, joka tuo mukaan kevyttä komiikkaa. Valitettavasti hänen sanailunsa on jopa supersankarigenren mittapuulla todella laiskaa ja epähauskaa.
Cyborg osoittautuu filmin ainoaksi hahmoksi, jolla on edes jonkinlainen tarina. Valitettavasti se joudutaan taustoittamaan niin nopeasti, ettei sille ennätä muodostua kovinkaan suurta painoarvoa. Marvelin strategialla, jossa sankari olisi esitelty ensin omassa elokuvassaan, häneen olisi ennättänyt muodostua vahvempi tunneside.
Käsittämättömintä hyvisten kirjoittamisessa on kuitenkin se, ettei heillä ole keskenään käytännössä minkäänlaista vuorovaikutusta. Hahmot hädintuskin keskustelevat toistensa kanssa, saati että heidän välilleen ennättäisi muodostua jonkinlaisia suhteita. Batmanin ja Wonder Womanin välille pohjustetaan aluksi pientä punasteluntynkää, mutta tätä ei viedä mihinkään.
Justice League -nimiseksi elokuvaksi sankarijoukko tuntuukin hämmentävän epäyhtenäiseltä porukalta. Heidän ensiesiintymisensä ryhmänä ei aiheutakaan minkäänlaista tunneviisarin värähdystä. Pikaisen Youtube-vertailun pohjalta Joss Whedonin versiossa hahmojen keskinäinen interaktio oli hoidettu huomattavasti paremmin.
Snyderin ja käsikirjoittaja Chris Terrion patsastelumelodraamaan kuuluu perinteisesti se, että dialogi on aivan karmean tönkköä ja myötähävettävää. Kun Steppenwolf-pahis esimerkiksi toteaa kätyreilleen Wonder Womanista: "Hold! This one will be mine!", sankaritar tietenkin vastaa vahvana itsenäisenä naisena: "I belong to no one!"
Toki supersankarielokuville ominaisesti hahmot myös puhuvat suureellisin
kömpelöin Hollywood-metaforin, joita kukaan normaali ihminen ei käyttäisi. Tätä
demonstroivat esimerkiksi Batman ja Alfred:
- If you can't bring down the charging bull, then don't wave the red cape at it.
- You do when it's this red cape. This red cape charges back!
Yksi aidosti ovela heitto leffaan on silti eksynyt. Kun Flash kysyy Bruce Waynelta, mitkä tämän supervoimat ovat, tämä vastaa: "Olen rikas." Vuorosana voisi olla jopa nokkelaa kapitalismikritiikkiä, ellei sitä seuraisi välittömästi hävytöntä Mercedes-Benzin tuotesijoittelua.
Näyttelijät sentään tekevät kaikkensa sillä materiaalilla, mitä heille on annettu. Esimerkiksi Gal Gadot ja Jason Momoa onnistuvat silkalla karismaattisella ja seksikkäällä olemuksellaan kaappaamaan katsojan huomion, vaikka hahmot eivät tekisi muuta kuin pönöttäisi.
Leffan keskeinen konflikti jää kuitenkin täysin vaille henkilökohtaisuutta. Filmin pahikset ovat nimittäin pahimman luokan möriseviä persoonattomia CGI-avaruusörkkejä, jotka haluavat tietysti valloittaa maailman silkkaa pahuuttaan. Totta kai he myös komentavat tykinruuaksi kelpaavien kätyreiden armeijaa, joka voisi olla suoraan leikattu ja liimattu The Avengersista. Kaiken elokuvan yrmyyden huomioon ottaen on myös hiukan vaikea ottaa vakavasti pääilkimystä, joka kantaa nimeä Darkseid ja tulee planeetalta Apokolips.
Pahisten motiivit motherboxeineen, anti-life-yhtälöineen ja yhtenäisyyksineen ovat puhdasta MacGuffinia. Niiden tarkoitus on vain juoksuttaa sankareita paikasta toiseen sekä luoda tekosyitä haukotuttavalle tietokone-efektimätölle. Se ei toki estä leffaa uhraamasta tuskaista määrää minuutteja ekspositioon, joka taustoittaa näitä MacGuffineita, tai venytettyihin taistelukohtauksiin, joihin yksikään sankareista ei edes osallistu.
Toiminnan pitkittämisen Snyder taitaa. Huvittavaa on, etteivät monet yhteenotoista edes kestä erityisen kauaa tarinan sisällä. Ohjaaja vain käyttää tavaramerkkinään dramaattisia hidastuksia ja pakollisia poseerausotoksia niin ahkerasti, että aikaa saadaan kyllä kulumaan. Esimerkiksi Wonder Womanin esittelevä kohtaus, jolla ei ole juonen kannalta tasan mitään merkitystä, kesti Whedonin versiossa noin kolme minuuttia. Snyderin leikkauksessa se on paisutettu seitsemään.
Ainoa elokuvan kiinnostava toimintakohtaus on se, jossa liigan jäsenet herättävät Teräsmiehen henkiin. Kuolleista palannut lihaskimppu hyökkää ensin pelastajiensa kimppuun ennen kuin hänen muistinsa palaa. Kamppailu osoittaa kouriintuntuvasti alien-sankarin vaarallisuuden ja uhkaavuuden. Flashin yrittäessä kiertää Teräsmiehen selustaan, hän saa kokea kauhunhetken, kun kryptonilainen pystyykin seuraamaan häntä supervauhdista huolimatta.
Hyvisten ylilyödyt voimat tekevät muista leffan taisteluista totaalisen yhdentekeviä. Ilman Teräsmiestäkin joukossa on Cyborg, joka pystyy laukaisemaan kaikki maailman ydinohjukset, tai Flash, joka pystyy kelaamaan aikaa taaksepäin ilman minkäänlaista seuraamusta. Eihän tällaista porukkaa voi voittaa mitenkään!
Genrelle tyypillisesti katsojalle on myös jälleen täysin epäselvää, mihin sankarit tarkalleen ottaen kykenevät. Aquaman pystyy ilmeisesti loikkimaan taivaalla siten, ettei sillä ole mitään käytännön eroa lentämiseen, ja putoamaan korkeuksista vahingoittumatta tippaakaan. Lisäksi hän pystyy pysäyttämään ranteellaan jopa pahiksen kirveen, jonka osuman luulin tekevän selvää kaikista paitsi kryptonilaisista. Cyborgille haarniska takaa toki niin ikään kuolemattomuuden, mutta se yllätti, että jopa Flashilla on yli-inhimillinen kestävyys ja parantumiskykyjä. Eikö hänen supervoimanaan pitänyt olla vain äärimmäinen nopeus?
Flashin voimat ovat muutenkin ärsyttävän epäjohdonmukaiset. Kun hän liikkuu nopeasti, objektit ilmeisesti menettävät väliaikaisesti kokonaan liikemääränsä. Mikään ei nimittäin selitä muuten, miksi korkeuksista tippuva miekka kimpoaa hänen sormestaan eikä lävistä sitä. Liki valonnopeudesta äkkijarrutuksen luulisi myös tuottavan ympärilleen melkoista tuhoa pelkkien kuhmujen sijaan.
Ammottavimpia juoniaukkoja ei voi olla huomaamatta. Miten Flash, jonka tajunta tulkitsee supernopeassa liikkeessä muut vain paikalleen jämähtäneiksi, muka kommunikoi Cyborgille synkronoidusti? Puhuuko hän vain tooooodella hitaasti? Entä kuinka häntä sädeaseella ampuva alien oikein osuu äärimmäistä vauhtia etenevään sankariin, jos tämä näkee kaiken hidastettuna?
Leffan CGI-toiminta ei ole lainkaan niin näyttävää tai kekseliästä, että se paikkaisi toimintaa vaivaavan jännitteen puutteen. Sen sijaan se on jopa yllättävän muovista ja tunnotonta videopelimateriaalia, jossa voittamattomat kumipallosankarit sinkoilevat ympäriinsä tietokonegeneroituja vastustajia vastaan.
Koomisesti Batman, joka on sankarien joukossa ainoa tavallinen ihminen, vaikuttaa elokuvassa tyystin eksyneeltä. Hän voisi hyvin antaa vain tekniset vempeleensä ja ajoneuvonsa muiden hoidettavaksi ja lähteä kotia, sillä mitään etua tarpeettomasti mörisevä viittamies ei ryhmälle tuo. Ylipäänsä sädepyssyillä avaruusolioita ammuskeleva lepakkomies tuntuu harhautuvan kovin kauas hahmon alkuperäisistä juurista.
DCEU:n maailmanrakennus onkin, jos mahdollista, jopa MCU:ta järkyttävämpää soopaa. Minulle tuottaa jo tarpeeksi vaikeuksia hyväksyä, että sävyiltään täysin erilaisissa tarinoissa seikkailevat Batman ja Teräsmies ovatkin yhtäkkiä osaa samaa universumia. Kun mukaan heitetään vielä amatsonit, atlantislaiset, kyborgi-ihminen, pahisalienit, aikamatkustus sekä multiversumi, koko touhu alkaa tuntua täysin naurettavalta tarinaelementtien hatusta kiskomiselta.
Se elokuvan tunnustukseksi on sentään sanottava, että mahdollisimman monen sankarin tausta yritetään edes jollain tapaa sitoa yhteen. Teräsmiehen kuolema herättää Mother Box -kuutiot. Niiden ikiaikaisina vartijoina toimivat puolestaan amatsonit ja atlantislaiset, joihin Wonder Woman sekä Aquaman kuuluvat. Cyborg taas syntyy kolmannen Mother Boxin ansiosta. Jostain kumman syystä mukaan on kuitenkin pitänyt heittää myös Flash, joka on vain sattumanvaraisesti kiskaissut voimansa jostain!
Lopetuksia leffassa on kuin Kuninkaan paluussa. Kiinnostavinta epilogin antia on tietysti Batmanin enneuni, joka antaa kurkistuksen Snyderin visioon siitä, mihin jatko-osat olisivat tarinaa vieneet. Tämä pitkä kohtaus tosin tuntuu kuuluvan aivan eri elokuvaan. Nyt se vain läiskäistään kömpelösti nelituntisen mammutin loppuun.
Supersankarileffojen joukossa Snyderin Justice League edustaa samaa ankean ilotonta, persoonatonta sisällöttömyyttä kuin Black Widow. Kestoa sillä on tosin miltei tuplasti enemmän. Se on vastaavanlainen dokumentti 2010-luvun lopun viihdekoneiston massiiviseksi paisuneesta idioluutiosta kuin The Rise of Skywalker. Kun haman tulevaisuuden kulttuurintutkijat käyvät läpi tämän aikakauden elokuvatuotantoa, he epäilemättä päättelevät, etteihän sivilisaatio, joka tuhlaa valtavia resursseja näin aivokuolleiden tarinoiden tuottamiseen, voinut ennen pitkää kuin luhistua.
DCEU-elokuvien paremmuusjärjestys:
- Batman v Superman: Dawn of Justice (Ultimate Edition)
- Man of Steel
- Suicide Squad
- Wonder Woman
- Zack Snyder's Justice League
Kommentit
Lähetä kommentti