Pump Up the Volume

Nykypäivänä on jännittävä katsoa elokuvaa, jossa sosiaalisena mediana nuorten keskuudessa lyö läpi Instagramin ja TikTokin sijaan piraattiradio. Pump Up the Volume on Allan Moylen ohjaama ja Christian Slaterin tähdittämä 90-luvun unohdettu helmi. Se kertoo teini-ikäisestä Markista, joka uudelle paikakunnalle muutettuaan villitsee koulunsa oppilaat juontamalla anonyymisti omaa laitonta radioshow’taan.

Pump Up the Volume toimisi jo yksinään valloittavana kasvukertomuksena, jossa kulmakunnan uusi tulokas nousee suosioon erottautumalla kekseliäästi joukosta. Mark onkin päähenkilönä samaistuttava ujo nörtti, jota Slater esittää uskottavasti. Leffan käsittelemät nuorten murheet, joita teinit uskaltavat tuoda ilmi vain radiotaajuuksilla, ovat myös tunnistettavia.

Elokuva osoittautuu kuitenkin paljon tavanomaista nuorisokuvausta kunnianhimoisemmaksi. Se ennakoi esimerkiksi vaikuttavasti sosiaalisen median sekä viraalien ilmiöiden nousua samoin kuin The Truman Show ennakoi tosi-tv:n valtaa. Leffa muistuttaa myös paljon Sidney Lumet’n Network-klassikkoa siinä, miten se alleviivaa joukkoviestintävälineiden voimaa. Moylen filmin suhtautuminen ei tosin ole massamedian suhteen kriittinen vaan sen hyveitä ylistävä.

Pump Up the Volumen ulottuvuudet eivät rajoitu tähän. Se on esimerkiksi nuorten pahoinvoinnin kuvaus samassa hengessä kuin Donnie Darko sitä myöhemmin. Richard Kellyn filmin tavoin siinäkin teinien ongelmien taustalla ovat tekopyhät ja kierot aikuiset, joita vastaan alaikäiset hahmot nousevat kapinaan. Tässä suhteessa se muistuttaa myös muun muassa Harry Potteria ja Feeniksin kiltaa.

Elokuvasta voi havaita yhtymäkohtia jopa The Wiren kritiikkiin korruptoituneita yhteiskunnan instituutioita kohtaan. Samoin kuin HBO:n ylistetyn sarjan neljännellä tuotantokaudella, leffassa koulun johto viilaa kyseenalaisin keinoin SAT-tuloksia edustavammiksi saadakseen valtiolta lisää rahoitusta.

Ennen kaikkea Pump Up the Volume on kuitenkin sananvapausallegoria. Filmissä koulun oppilaat ovat kuin alistettu kansa, joka löytää rohkeuden vastutaa sitä tukahduttamaan pyrkivää fasistihallintoa. Leffa havainnollistaa ylipäänsä, miksi vapaa sana on niin pelottava asia diktatuureille. Jo sen otsikko kehottaa “pitämään ääntä”, minkä lisäksi se sisältää yksinkertaisen mutta tärkeän opetuksen: yhdessä ihmiset ovat vahvempia kuin yksin.

Kasvutarinana Pump Up the Volume on pirullisen mukaansatempaava. Fiilistä nostattaa hauskan nostalgisen lähtöasetelman sekä sulavan kerronnan ohella mainio soundtrack, jossa kuullaan artisteja Leonard Cohenista Beastie Boysiin.

Sitä voi toki kyseenalaistaa millä nopeudella piraattiradion suosio leviää Markin high schoolissa ja villitsee nuoret. Toisaalta tällainen hienoinen epärealismi tekee filmistä kokonaisuutena huomattavasti mielenkiintoisemman. Ja kuten todettua, onpa vastaavia kulovalkean lailla leviäviä ilmiöitä tosimaailmassakin nähty.

Mark ja hänen ihastuksensa, Samantha Mathiksen esittämä Nora, ovat sympaattinen pääpari. Romanssit tosin tuntuvat aina tällaisissa nuorisoelokuvissa pakolliselta pahalta. Tökeröä on esimerkiksi se, miten Noran aloitteellisuutta käytetään vain tekosyynä paljastaa tytön tissit kameralle. Onneksi hänen ihailemakseen salaperäiseksi radiojampaksi paljastuu sentään Hollywood-komea Slater eikä mikään finniposkinen rumilus!

Kömpelösti myös leffan pahat aikuiset esitetään korostetun ilkeinä. Rehtori on puhdas hirmuhallitsija, joka antaa monoa niin epämieluisille oppilaille kuin opettajillekin. Lainsuojatonta radiojuontajaa metsästävä FCC-viranomainen taas ihan kirjaimellisesti manailee, kuinka hanurista sananvapaus on. Pointti menisi perille vähemmälläkin.

Avoin lopetus kruunaa silti elokuvan. Päähenkilö ei suinkaan pääse pälkähästä vaan joutuu aiheettomasti vangituksi kuin opposition kansansuosikki itärajan takana. Voi olla, että hänet myöhemmin vapautetaan, mutta yleisölle leffa ei kuitenkaan tarjota helppoa ratkaisua.

Nuoruuskuvausten ja ysärileffojen joukossa Pump Up the Volume on rikollisen aliarvostettu sekä heikosti muistettu. Moylen teos on hieno, hieno kasvutarina, joka ei tyydy pelkästään kierrättämään tuttua kaavaa vaan paljastuu genressään huomattavan monitasoiseksi ja oivaltavaksi kertomukseksi. Filmi ansaitsisikin tulla ylistetyksi aikansa klassikkona vastaavasti kuin Richard Linklaterin mainio Dazed and Confused.