Valkoinen kohina

Don DeLillon Valkoinen kohina palkittiin Yhdysvalloissa ilmestyessään vuoden 1985 parhaana romaanina. Sitä on sanottu mahdottomaksi filmatisoida, mutta se ei estä muun muassa Marriage Storysta sekä Barbiesta tunnettua Noah Baumbachia yrittämästä. Hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa elokuvasovitus, jota on kehuttu kirjauskollisuudestaan, latistuu kuitenkin valkokankaalla sekavaksi ja itseriittoiseksi kyhäelmäksi, josta on vaikea saada otetta.

En ole lukenut DeLillon alkuperäisteosta, joten en pysty vertaamaan filmiä siihen. Kokemuksena Valkoisen kohinan leffaversiossa on kuitenkin paljon samaa kuin Charlie Kaufmanin I’m Thinking of Ending Thingissä, joka sovitti Ian Reidin samannimisen romaanin. Kun tekstiä siirretään suoraviivaisesti mediasta toiseen mutta jätetään paljon lähdemateriaalin eriskummallisia tapahtumia selventävää sisältöä pois, lopputuloksesta muodostuu niin abstrakti ja etäinen, ettei alkuperäisteokseen tutustumattoman mielenkiinto tahdo pysyä yllä.

Ero I’m Thinking of Ending Thingsin ja Valkoisen kohinan on kuitenkin välillä siinä, että suhteellisesta vaikeaselkoisuudestaan huolimatta ensimmäisen leffan jättämisen ja jätetyksi tulemisen teemat olivat kiinnostavia, samaistuttavia ja helposti hahmotettavia. Valkoinen kohina ei sen sijaan tunnu löytävän kunnollista fokusta, vaan sen satiiriin on ympätty niin paljon elementtejä informaatiotulvasta kuolemanpelkoon ja kapitalismikritiikkiin, ettei mikään tarjoa tosiasiassa kunnollista tarttumapintaa. Oletan, että romaanissa näistä muodostuu huomattavasti selkeämpi ja johdonmukaisempi kokonaisuus.

Pintatasollaan Valkoinen kohina kertoo Adam Driverin esittämästä yliopistoprofessori Jack Gladneysta, jonka nelilapsisen perheen elämä suistuu radaltaan, kun junaonnettomuus heidän kotinsa lähellä vapauttaa ilmakehään myrkyllistä kaasua. Aluksi leffan voisi kuvitella olevan vinksahtanut kuvaus jokseenkin tavallisen amerikkalaisperheen selviytymisestä oudon katastrofin keskellä. Loppujen lopuksi se on kuitenkin aivan muuta.

Ensimmäisenä elokuvassa kiinnittää huomion sen dialogi. Hahmot nimittäin pölöttävät taukoamatta mukaintellektuelleja tyhjänpäiväisyyksiä perheen lapsia myöten. Gladneyn ja hänen vaimonsa väliset keskustelutkin tuntuvat siltä kuin kaksi itseään täynnä olevaa käsikirjoittajaa yrittäisi tyydyttää toisiaan. Ehkä syystä, sillä toinen näyttelijöistä on Barbie-ohjaaja-käsikirjoittajana paremmin tunnettu Baumbachin puoliso, Greta Gerwig. Vaikutelma on aluksi suorastaan tuskastuttava, ennen kuin katsojana alkaa ymmärtää sen olevan harkittu. Filmi on tosiaan nimensä mukainen, sillä merkityksetöntä kohinaa riittää.

Hahmojen poukkoilevassa puheripulissa onkin pohjimmiltaan kysymys informaatioylikuormituksesta sekä mediaähkystä. Vaikka leffa sijoittuu 1980-luvulle, se heijastelee nykypäivää siinä, miten tiedon ja misinformaation paljoudessa on vaikea hahmottaa sitä, mikä on tärkeää ja mikä totta.

Kun hautaudumme lukemattomiin medialähteisiin sekä eriasteiseen hölynpölyyn, emme enää osaa toimia järkevästi. Tätä ilmentävät esimerkiksi hahmojen eri tavoin huvittavat reaktiot vähitellen lähestyvään katastrofiin: toiset ylianalysoivat loputtomiin viimeisimpiä uutisia ja faktoja, toiset taas selittelevät, miksi asiasta ei tarvitse huolestua.

Nykypäivänä alkuperäistekstissä on helppo nähdä yhtymäkohtia esimerkiksi ilmastonmuutokseen ja siihen reagointiin. Leffan esittämä suuronnettomuus tuo mieleen myös koronaviruspandemian. Kukaan hahmoista ei nimittäin täysin tiedä, mitä odottaa ja mitä tarkalleen tapahtuu. Tällöin tietysti myös valheelliset teoriat pääsevät valloilleen.

Aikanaan DeLillon romaani lienee kritisoinut muun muassa televisiota, sillä myös elokuvasovituksessa kuvaruudut ovat toistuva teema. Televisio hämärtää totuuden rajoja ja pystyy näyttämään tietysti myös valkoista kohinaa. Osuvasti Baumbachin filmi onkin julkaistu alun perin nimenomaan Netflixissä. Nykypäivänä satiirin kohteeksi kävisi myös internet.

Valkoinen kohina kritisoi lisäksi konsumerismia. Andy Warholin taideteokset mieleen tuovan ulkoasun keskellä läjäpäin vilahtelevat ikoniset amerikkalaiset tuotemerkit tuskin ovatkaan vahinko. Kulutusjuhlasta on leffassa muodostunut valtauskonto, jota noudattavat hahmot harhauttavat itseään unohtamaan kuolemanpelkonsa ostamalla asioita. Kauppakeskus toimittaa kirkon virkaa, ja jopa nunnat ovat menettäneet uskonsa.

Kuolemanpelko lymyileekin elokuvassa kaiken taustalla. Se saa hahmot hukuttamaan itsensä turhiin faktoihin, uskomaan humpuukia sekä seuraamaan vääriä profeettoja ja käärmeöljykauppiaita.

Valkoista kohinasta on puhuttu mediassa absurdistisena komediana ja satiirina. Absurdi satiiri se kyllä on, mutta minulla oli vaikeuksia löytää elokuvasta sen varsinainen komediaulottuvuus. Filmi ei niinkään naurata kuin saa ihmettelemään, mitä kummaa on oikein meneillään.

Huvittavasti leffa on parhaimmillaan miltei silloin, kun se on vähiten komedisimmillaan. Sen alkupuolella eräs kohtaus on esimerkiksi karmivampi kuin monien kauhuelokuvien pelottavimmat hetket. Toismaailmallisen myrkkypilven pakenemisessa on puolestaan hyytävän apokalyptista tunnelmaa. Plussaa Baumbachin hengetuotos saa myös siitä, että se onnistuu olemaan outo turvautumatta juurikaan väkivaltaan, äkkiväärään huumoriin tai ylitselyövään surrealismiin. Tämä on tietyllä tapaa uniikkia.

Kääntöpuolena kuitenkin filmin absurdius jättää hahmot etäisiksi sekä – osittaisesta tarkoituksellisuudesta huolimatta – sietämättömiksi. Heidän edesottamuksiensa mukana on siksi vaikea myötäelää. Tunnetaso jää kaikin puolin köyhäksi.

Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä syvemmälle takamukseensa se valitettavasti hautautuu. Tarinan satiirin kohteita ei ole sinällään vaikea ymmärtää, sillä kyseessä on jälleen yksi Hollywood-leffa, jonka mielestä mediaähky ja kapitalismi ovat paha asia. Voi ironiaa. Jos toisaalta jotain menee katsojalta ohitse filmin maalaillessa omituisuuksia lavealla pensselillä, mielenkiinto ei tahdo riittää tulkitsemaan, mitä teos mahtaa yrittää sanoa.

Valkoinen kohina onkin niin rakastunut teemoihinsa, ettei se oikein muista perustella, miksi yleisön pitäisi välittää niistä. Tämä heijastunee siihen, että elokuvan Rotten Tomatoes -arvosana on kriitikkojen kohdalla tätä tekstiä kirjoittaessa 63 % mutta katsojien vain 33 %. Ero Baumbachin tuotoksen ja esimerkiksi Yorgos Lanthimoksen Kinds of Kindnessin välillä on kuin yö ja päivä. Kinds of Kindness nimittäin viihdyttää takuulla, vaikka teemoista ei tajuaisi hölkäsen pöläystä.

Yksi asia Valkoisessa kohinassa on samaa kuin Baumbachin ja Gerwigin kirjoittamassa Barbiessa: leffa tykkää puhua paljon mutta näyttää vähän. Lopputuloksenkin voi tiivistää pitkälti samalla tavalla. Pälä pälä.