Anora

Tämän vuoden Cannesin Kultaisen palmun voittaja, Sean Bakerin Anora, kertoo eroottisena tanssijana ja seksityöläisenä työskentelevän nimikkohahmonsa sekä venäläisoligarkin pojan salama-avioliitosta. Leffa esittelee tissejä ja pyllyjä samalla ahkeruudella kuin Coralie Fargeatin The Substance sekä estottomia seksikohtauksia kuin Yorgos Lanthimoksen Poor Things. Romanssina alkava filmi ottaa keskivaiheillaan käänteen kohti hillitöntä absurdia komediaa.

Seksityöläisen rakastuminen asiakkaaseensa ei tarinankaarena yllätä, koska näinhän aina jenkkielokuvissa käy. Pretty Womanin ohella esimerkkinä juonikuviosta mieleen ponnahtaa myös muun muassa True Romance.

Tunnetasolla päähenkilön sekä Mark Eidelshteinin esittämän Ivanin molemminpuolisen lankeamisen silti ymmärtää. Mies on hauskalla ja hurmaavalla tavalla lapsekkaan hönö. Hahmojen välillä on myös aitoa kemiaa. Kuten Ivan itse toteaa, heillä varmasti synkkaisi keskenään, vaikkei mies olisikaan äveriäs.

Leffa ei kuitenkaan teeskentele naiivisti, etteikö rahalla saisi rakkautta ja etteivätkö naisia kiinnostaisi myös rikkaudet. Anoran, tuttavallisemmin Anin, tunteet ovat aitoja, mutta syttyisivätkö ne yhtä todennäköisesti, jos Ivanin omaisuus ja vaurauden tuoma valta eivät tekisi suurta vaikutusta? Tuskinpa.

Kun Ivanin vanhemmat saavat tietää Anin ja lapsensa avioliitosta, heidän vihansa säikäyttää perillisen karkumatkalle. Piristävästi, toisin kuin romanttisissa väärinkäsityskomedioissa, valloittava poika ei paljastu kuitenkaan pohjimmiltaan kunnolliseksi tapaukseksi. Sen sijaan hän on epäkypsä nilkki, joka kadottuaan maisemista juoksuttaa Ania sekä isänsä alaisia ympäri Brighton Beachia.

Sellaisen komedian tekeminen on huomattavan haastavaa, joka naurattaa surkuhupaisuudellaan mutta jossa kaikki hahmot käyttäytyvät liioitellun sijaan pohjimmiltaan uskottavasti. Bakerin teos onnistuu kuitenkin tässä, sillä vaikka sen kohtauksista paisuu herkullisia ääneenaurattajia, huumori ei nojaa kärjistyksiin.

Hyvä esimerkki elokuvan hillitystä tyylistä on kohtaus, jossa venäläisoligarkin armenialaiskätyrille soitetaan kesken ristiäisten. Heikommassa leffassa kohtaus olisi toteutettu niin, että mies puhelimen päässä alkaa parkua keskellä kirkkoa. Nyt hän päästää kuitenkin vain pienen vingahduksen, mikä on sekä realistisempaa että hauskempaa.

Positiivista jenkkiteokselle on sekin, että sen venäläisiä ja armenialaisia hahmoja esittävät äidinkielenään venäjää ja armeniaa puhuvat näyttelijät. Myös tämä tekee osaltaan filmistä todentuntuisen.

Syvempänä teemana Anoran komedian taustalla lymyilee tietysti rahan valta. Raha on nimittäin varsinainen syy, miksi joukko ihmisraukkoja pinkoo lopulta epätoivoisina yhden rikkaan hemmotellun nulikan perässä.

Elokuva näyttääkin, että raha saa ihmiset tekemään kaikkea mahdollista ja sillä saa myös kaikkea mahdollista. Vauraimpien edessä muut pokkuroivat minkä kerkeävät. Vähävaraisempien ei sitä vastoin kannata edes haaveilla rikkaampiaan vastaan kamppailemisesta esimerkiksi oikeudessa.

On osuvaa, että filmissä merkittävää roolia näyttelee juuri venäläisoligarkkiperhe. Se nimittäin muistuttaa siitä, miten länsimaatkin ovat vastikään kumarrelleet vuosikausia Venäjän edessä nimenomaan fyffen kiilto silmissä – ikävin seurauksin.

Sukupolvien välinen kuilu näyttäytyy myös elokuvassa vahvana. Vanhempi kaarti pitää nuorempiaan vastuuttomina ja selkärangattomina pinnallisina tyhjäpäinä, mikä leffassa on kieltämättä totta. Keski-ikäinen armenialaishahmo pysähtyy esimerkiksi saarnaamaan vetelehtiville armenialaisnuorille, miten hän itse aloitti työt jo kuusitoistavuotiaana. Samoin venäläiset miljardöörivanhemmat suhtautuvat poikaansa saamattomana vätyksenä.

Iäkkäämpi sukupolvi on silti tässä asiassa tekopyhä. Työ, jota armenialainen käskyläinen tekee, on esimerkiksi kaukana kunniallisesta. Venäläisvanhemmat taas tuskin ovat saavuttaneet omaisuuttaan yksinomaan rehellisin keinoin. Miltei kaikki raha onkin elokuvassa jollain tapaa epäilyttävästä lähteestä. Ihmisellä puolestaan nähdään olevan arvoa ainoastaan, jos hän käyttää aikansa työhön eli rahan tekemiseen.

Filmin lopussa päähahmon tunteet viimein purkautuvat, kun Juri Borisovin esittämä lempeä venäläinen kätyri, Igor, pitää hänestä vilpittömästi huolta, ja he päätyvät harrastamaan seksiä. Nainen kohtaa nimittäin tällöin tarinan ensimmäisen ihmissuhteen, joka ei olekaan transaktionaalinen. Tätä kuvastaa myös muun muassa se, että Igor haluaa käyttää hänen oikeaa nimeään, Anoraa, eikä työnimeä, Ania. Silti päähenkilö pelkää kanssakäymisen paljastuvan vastikkeelliseksi minä hetkenä hyvänsä.

Näyttelijäkaarti tekee elokuvassa erinomaista työtä. Once Upon a Time in Hollywoodissa esiintynyt Mikey Madison vakuuttaa äärimmäisen uskottavalla suorituksellaan parikymppisenä Anorana, jonka teräväkielisyys ja kyky pitää puoliaan muodostavat ison osan filmin komediasta. Eidehlstein on yhtälailla luonteva ja hykerryttävä Ivanin osassaan, vaikka näyttelijä vaikuttaakin siltä, ettei ole koskaan pitänyt Pleikkari-ohjainta käsissään. Hytti nro 6:sta tuttu Borisov puolestaan huvittaa jälleen vähäsanaisena mutta herkkyyttä huokuvan sympaattisena Igorina, joka on olemukseltaan kuin suoraan gopnik-tehtaan liukuhihnalta poimittu.

Igorin ilmiselvä rooli tarinassa on toisaalta leffan ainoa pieni miinus. On nimittäin helppo hoksata jo kaukaa, että todellinen romanttinen väreily tulee lopulta tapahtumaan hänen sekä Anoran välillä.

Cannes-voittajavalinta vaikuttaa menneen nappiin, sillä Anora on mainio, posketon komedia, joka ei etsi kuitenkaan helppoja nauruja tai kaihda kipeitä teemoja. Se kiertää myös romanttisen elokuvan konventioita onnistuneesti. Kun käsikirjoitus on näin älykäs, näyttelijätyö ensiluokkaista sekä teemoja käsitellään kiinnostavasti, transaktio leffateatterin lippuluukulla ei jää harmittamaan.