Avatar: Fire and Ash

James Cameron on eskapismielokuvien kuningas ja Avatarit ovat hänen filmeistään eskapismia puhtaimmillaan. Avatareja on haukuttu sisällöllisesti ontoiksi teknologiaspektaakkeleiksi vailla pysyvää kulttuurista jalanjälkeä. Siitä huolimatta niissä on jotain, mikä nostaa ne ihmisten silmissä pelkkää keskinkertaista Hollywoodin efektitykitystä korkeammalle. Olen myös itse pitänyt niistä enemmän kuin esimerkiksi supersankarileffoista. Sarjan kolmannen osan, Avatar: Fire and Ashin, kohdalla Cameron vaikuttaa kuitenkin menettäneen kosketuksensa.

Katsoin ennen tämän arvostelun kirjoittamista vuoden 2009 Avatarin muistin virkistämiseksi, tällä kertaa 2D:nä televisioruudulta. Elokuvaa kritisoitiin jo aikoinaan Tanssii susien kanssa -imitaatioksi ja Pocahontakseksi avaruudessa sekä huomautettiin sen toistavan na’vi-alkuasukkaiden kohdalla tympeää valkoinen pelastaja -klisettä. Nuoreen minuun kuitenkin uskomattoman immersiiviseltä tuntunut tuore 3D-teknologia sekä vammautuneen Jake Sullyn uusi elämä sinisen avaruusolion kehossa vetosivat syvästi.

Jopa kolmannella katsomiskerralla elokuvan kaksi ensimmäistä kolmannesta toimivat yllättävän tehokkaasti. Melodraama on liki koomisen pateettista mutta niin sujuvasti ja suurella tunteella kerrottua, että se tempaisee mukaansa. Animaatiojälki on ilman 3D-efektiäkin yhä paikoin hätkähdyttävää, mikä on melkoinen saavutus.

Viimeisellä kolmanneksellaan alkuperäinen Avatar kompuroi. Jake nousee na’vi-kansan johtoon ensinnäkin aivan liian helposti. Toiseksi, vaikka lopputaistelu on edelleen komea, Stephen Langin erinomainen roolityökään ei tee pahvisesta eversti Quaritchista kiinnostavaa vastustajaa.

Sen sijaan kolonialismin ja luonnonsuojelun teemat, joita aikoinaan pidettiin lapsellisina ja mustavalkoisina, puhuttelevat nykykatsojaa kummallisen paljon. Tämän päivän yhteiskunnassa maailmaa tuhoava ja heikompiosaisia alistava paha suuryritys ei vaikuta enää yhtään niin karikatyyrimaiselta kuin vuonna 2009 eikä metsän asukkien puolesta taisteleminen naiivilta.

Jatko-osa Avatar: The Way of Water oli 13 vuotta myöhemmin ilmestyessään jälleen tapaus. Jatkon tarve tuntui tosin mielestäni kyseenalaiselta, eikä 3D-efektikään aiheuttanut enää vau-elämystä edes korkean kuvataajuuden kanssa. 

Silti elokuvan edetessä Pandoran maailma imaisi jälleen vastustamattomasti mukaansa. Osittain animoitua fiktiivistä luontodokumenttia muistuttanut filmi vetosi myös samaistuttavalla kasvutarinallaan ja perheteemallaan. Vaikka lopputaistelu venähti turkasen ylipitkäksi, hahmoja eivät ilahduttavasti suojelleet edes läpäisemättömät juonipanssarit.

Teatterista poistumisen jälkeen leffa pyöri viikon ajan mielessäni jatkuvasti, niin eläväinen kokemus jälleen oli. Viikko siitä eteenpäin enkä muistanut enää edes tärkeimpien hahmojen nimiä.

Avatar: Fire and Ashia katsoessa 3D-vaikutelma on jälleen sama kuin The Way of Waterin kohdalla: tekniikka ei herätä ällistystä. Tietokoneanimaatio on toki komeaa, mutta na’vien kasvoanimaatio ei tunnu kehittyneen samaa tahtia teknologian mukana.

Tällä kertaa vaihtelu HFR-kuvan ja normaalin 24 fps -elokuvataajuuden välillä kuitenkin häiritsi tosissaan. Olen vannoutunut korkean kuvataajuuden kannattaja ja pidän surkuteltua saippuasarjaefektiä täysin tottumuskysymyksenä. Satunnainen hyppiminen sulavan leffaelämyksen ja tökkivän diashow’n välillä ärsyttää tosissaan, sillä se on todella erottuvaa.

Pääsin silti alusta asti mukaan leffan fiilikseen. Viis siitä, että tarina alkaa jälleen Jaken ja kumppaneiden vaihtaessa maisemaa ja loikatessa kokonaan uuden na’vi-jengin joukkoon. Viis siitä, että eversti Quaritch jahtaa jälleen Jaken lapsia ties kuinka monetta kertaa. Alun toimintaosio on nimittäin todella viihdyttävää ja komeaa seurattavaa, Cameronia parhaimmillaan. Huomasin myös edellisen elokuvan murhenäytelmän jäljiltä hieman jännittäväni, miten hahmojen käy.

Vaille happinaamaria jääneen Spider-ihmispojan selviäminen tapahtuu toki melkoisen deus ex machina -käänteen kautta. Silti ensimmäisen kolmanneksensa jälkeen Fire and Ashilla olisi monta kiinnostavaa suuntaa, joihin tarinaansa viedä. Ehkä Jaken poppoo ja Quaritch joutuvat lyömään hynttyyt yhteen yhteistä vihollista vastaan? Kenties Quaritch alkaa tosiaan oppia planeetan parviälyn kaltaisen luonteen? Vai kehittyykö väkivaltaisesta tulivuoren juurella asuvasta Mangkwan-klaanista sittenkin kolmas osapuoli ihmisten ja Jaken johtamien na’vien välisessä sodassa?

Mangkwanit ja heidän johtajansa Varang edustavat Fire and Ashin monia hukattuja mahdollisuuksia. Klaanin rooli kolonialistien kelkkaan hyppäävänä alkuperäisasukkaiden heimona voisi olla monisyinen ja kiehtova. Sitä vastoin he taantuvat täysin tyhjänpäiväisiksi Quaritchin kätyreiksi vailla mitään kompleksisuutta. Heidät esitetään myös laiskasti pelkkinä alkukantaisina murhanhimoisina villeinä.

Varangin ja Quaritchin välinen seksuaalinen suhde jää niin ikään hyödyntämättä tarinallisesti, sillä se ei loppujen lopuksi kehitä kumpaakaan hahmoa. Sen sijaan siitä muodostuu elokuvan korneinta sisältöä. Cameron ei esimerkiksi taaskaan jätä tilaisuutta väliin vedota yleisönsä humanoidifetisseihin. Oona Chaplin pääseekin Varangin osassa ketkuttelemaan lanteitaan.

Quaritchin väkinäinen läpänheitto on puolestaan kunnioitettava yritys tehdä pökkelöstä hahmosta viihdyttävämpi – onhan Stephen Langilla näyttelijäntaitoja. Harmillisesti vuorosanat ovat niin pöhköjä, että yritys karahtaa karille. “That sounds like a fun weekend”, vastaa eversti esimerkiksi Varangille, kun tämä uhkaa tehdä hänestä orjan itselleen. Flirtissä on järkeä vain elokuvayleisön näkökulmasta, sillä na’vit tuskin ymmärtävät viikon tai viikonlopun konseptia. 

Elokuva alkaa haparoida siinä vaiheessa, kun Jake päätyy megakorporaation vangiksi. Jälleen tarinaa olisi mahdollista kuljettaa mielenkiintoiseen suuntaan. Jaken vapauttaminen vankilasta ennen kuolemantuomiota olisi hyvin toteuttuna riittänyt yksistään leffan huipennukseksi.

Vapautusoperaatio käy kuitenkin käden käänteessä. Se vaatii vain sen, että Neytiri pääsee murtautumaan kompleksiin naurettavan helposti, ja että kesken kaoottisen pakoretken hyvikset törmäävät toisiinsa uskomattomilla onnenkantamoisilla. Minun on vaikea uskoa, että ihmiset eivät tarkista paikalle saapuvia na’veja muuten kuin heidän kantamiensa elektronisten tunnisteiden perusteella. Edes Tähtien sodan Imperiumi ei ole yhtä leväperäinen.

Viimeinen tilaisuus tuoda tarinaan jotain syvyyttä koittaa, kun Jake harkitsee Spiderin murhaa. Kohtaus itsessään on vahvasti rakennettu. Vaikka Spider pääsisi karkuunkin, jo se, että päähenkilö joutuisi tekemään vaikean ja moraalisesti harmaan päätöksen, olisi jännittävää. Mutta ei, hahmot päästetään veräjästä aivan liian helpolla.

Sanalla sanoen en ole myöskään vakuuttunut Jack Championin kyvyistä Spiderin roolissa. Hänen hartioilleen lastataan filmissä paljon tarinallista vastuuta, mutta todellista tunnetta hänestä ei irtoa silloin, kun sitä vaaditaan.

Viimeistään lopputaistelu lässäyttää Fire and Ashin totaalisesti. Ylipitkä yhteenotto ei rakennu luontevasti aiempien tapahtumien päälle. Aivan kuin viimeisellä kolmanneksella hahmot muistaisivat yhtäkkiä, että pitäähän heidän rähistä koko budjetin edestä.

Taistelua myös valmistellaan aivan koomisella määrällä paatosta jopa Avatarien mittakaavassa. Palopuheet äityvät niin melodramaattisiksi, että tunsin paksun camembert-juuston maun suussani.

Itse rymistely on tällä kertaa puolestaan poikkeuksellisen sekavaa ja ideaköyhää. Useiden hahmojen välillä loikitaan jatkuvasti niin, että orientaatio tapahtumiin katoaa. Samalla he kuitenkin löytävät toisensa koomisen vaivattomasti keskeltä melskettä. Nauroin ääneen, kun veden varaan joutuneet Jake ja hänen poikansa huomaavat yhtäkkiä Neytirin olleen koko kahakan ajan aivan viereisellä saarella.

Kliimaksin mielikuvituksettomuus suorastaan ällistyttää. Se on Hollywood-asteikollakin tautisen ennalta arvattava: Jake yllättää ihmiset, Quaritch yllättää Jaken, Eywa-jumala ryntää hätiin. Tapahtumien käsikirjoitus ei ole pelkästään umpikaavamaista vaan suorastaan laiskaa kertausta edellisistä elokuvista. Oikeastiko Cameron ei keksinyt muuta huipennukseksi kuin taas kerran Jaken ja Quaritchin keskinäisen mies miestä vastaan -äherryksen, joka ei ratkaise yhtään mitään?

Olin lähtökohtaisesti suopea Fire and Ashille ja valmis viihtymään. Edeltävätkään sarjan filmit eivät ole juhlineet tarinankerronnan omaperäisyydellä, mutta tällä kertaa leffa ei edes yritä. Se on väsähtänyttä parhaiden hittien kierrätystä vailla minkäänlaista mainittavaa hahmon- tai tarinankehitystä. Alun perin toisen ja kolmannen osan piti olla ilmeisesti yksi elokuva, mutta kerrottavaa riittää laihanlaisesti edes yhden järkäleen tarpeisiin.

Luonnonsuojeluteema tuo tietysti rahtusen sympatiaa Cameronin megaeepossaagaa kohtaan. Silti en voi olla toteamatta vastaavaa kuin The Way of Waterin kohdalla: 400 miljoonan dollarin spektaakkelia tehdessä luontoa on varmasti pistetty myös palamaan kunnolla. Tekeekö seurauksena ihmiskunta yhtään sen enempää planeetan hyväksi? Tuskin.