Robert De Niro ja Martin Scorsese olivat vuosikymmeniä aisapari, jonka yhteistyöstä syntyi pelkkää kultaa. Sitä on myös vuoden 1982 Koomikkojen kuningas, josta Todd Phillipsin Joker-hittikin haki innoitusta. Koomikkojen kuningas oli ilmestyessään floppi, minkä vuoksi se on alettu vasta myöhemmin noteerata yhtenä ohjaajansa ja päätähtensä urien huipuista.
Nimestään huolimatta Scorsesen filmi ei ole niinkään kepeää komediaa kuin kiusallinen satiiri, jossa on myös trillerin elementtejä. En ole vähään aikaan elokuvaa katsoessani kiemurrellut yhtä pahasti myötähäpeästä.
Myötähäpeän lähde on De Niron esittämä päähenkilö, Rupert Pupkin. Hän on harrasteleva koomikko, joka tosin ei ole koskaan testannut taitojaan yleisön edessä. Äidin luona asuva surkimusmies jahtaa henkisesti epävakaan Masha-ystävänsä kanssa julkimoiden nimikirjoituksia.
Eräänä iltana Rupert onnistuu keplottelemaan itsensä taksiin televisiokoomikko Jerry Langfordin kanssa, jota näyttelee tosielämän tv-koomikko Jerry Lewis. Sen jälkeen Jerry ei ole päästä millään eroon fanistaan. Rupert on nimittäin saanut päähänpinttymän, että hän ansaitsee päästä vierailevaksi koomikoksi tämän show’hun.
Rupert on eräs kaikkien aikojen raastavimpia päähenkilöitä elokuvahistoriassa. Hän on sellaisen miehen perikuva, joka ei ota “eitä” kuuleviin korviinsa. Hän kuvittelee liikoja itsestään, tuputtaa itseään lakkaamatta, janoaa huomiota eikä omaa minkäänlaisia sosiaalisia taitoja. Tämä kaikki on tietysti täysin tarkoituksellista.
Hämmästyttävää on, miten De Niro kykenee muuntautumaan Rupertiksi niin, että näyttelijän itsensä unohtaa roolissa kokonaan. Hänen lannistumaton hymynsä, mielistelevä olemuksensa sekä pölynimurikauppiaan elekielensä aiheuttavat katsojassa rajatonta halua läpsiä päähenkilöä pitkin poskia. Silti hahmon sietämättömyydessä, joka tietysti kumpuaa perimmäisestä epätoivosta, on jotain kovin tunnistettavaa.
Yleisön sijaiskärsijän osa lankeaa Jerryn harteille. Hän ja hänen alaisensa käyttäytyvät Rupertia kohtaan kärsivällisemmin ja suurempaa itsehillintää osoittaen kuin kukaan voisi heiltä vaatia. Mikään ei kuitenkaan auta, kun tyrkky mies puskee jatkuvasti iholle vailla minkäänlaista häpeää. Tästä asetelmasta saadaan aikaan hillittömän vaivaannuttavia kohtauksia.
Rupertin aikaansaamat nolot tilanteet kantavat jo sellaisinaan elokuvaa. Ne kertovat tietysti vääristyneestä mediasuhteesta, idolinpalvonnasta sekä pakkomielteisestä julkisuuden tavoittelusta.
Jos Scorsesen filmi tyytyisi vain tähän, sen tematiikka jäisi kuitenkin kohtalaisen ohueksi. Lopussaan leffa kääntää asetelman nerokkaasti ympäri. Kun Rupert saa viimein junailtua itsensä televisioon surkuhupaisan kidnappausdraaman seurauksena, hän paljastuu yllättävän kelvolliseksi hauskuuttajaksi. Vapauduttuaan vankilasta yhden illan koomikosta on jo muodostunut julkkis, jolle tarjotaan esiintymisiä ja kirjasopimuksia.
Näin Koomikkojen kuningas ottaa kohteekseen pelkkien reppanoiden sijaan yhteiskunnan ja elokuvayleisön piilevät asenteet. Loppujen lopuksi Rupertin kaikki epäterveet ponnistelut nimittäin kannattavat, ja hänet palkitaan julkisuudella sekä kansan kiinnostuksella. Päähenkilön eriskummallisesta tarinasta kasvaa itsessään idolisoinnin kohde. Ja vaikka leffakatsoja on äimistellyt häntä eräänlaisena friikkinä, huomion mies on silti vetänyt vastustamattomasti puoleensa.
Scorsesen terävässä ohjauksessa Koomikkojen kuninkaasta kehittyy aikaansa edellä oleva, mestarillinen satiiri, jossa on paljon samaa kuin Sidney Lumetin vuoden 1976 Kasvot kuvaruudussa -klassikossa. Ronald Reaganin aikakaudella irvailu julkkispalvonnasta ja median vallasta osui jo maaliinsa. Sitä vahvemmin se osuu tänä päivänä. On pelottavaa miettiä, että Donald Trumpkin on lopulta vain Rupert Pupkinin häikäilemättömämpi, pikkumaisempi ja varakkaampi inkarnaatio.
Kommentit
Lähetä kommentti