Viimeisimmästä Full Metal Jacketin katsomiskerrastani oli kulunut yli 15 vuotta. Siksi minua kiinnosti kovasti, kuinka hyvin yksi Stanley Kubrickin tunnistettavimmista elokuvista on säilyttänyt vaikuttavuutensa. Mestariohjaajan Vietnam-kuvaus on edelleen tehokas, joskaan ei hänen teostensa kirkkainta kärkeä.
Eniten keskustelua Full Metal Jacketissa on herättänyt sen kaksiosainen rakenne. Noin ensimmäiset 45 minuuttia sijoittuvat alokkaiden koulutusleirille, loput kaksituntisesta itse Vietnamiin, erityisesti Huén verisiin kaupunkitaisteluihin Tet-hyökkäyksen aikaan. Tarinallisesti puoliskot liittyvät toisiinsa vain löyhästi, temaattisesti sitäkin vahvemmin.
Koulutusleiri on kahdesta osasta ikonisempi ja kehutumpi. Siitä suuri kiitos kuuluu epäinhimillistä sotilaskouluttaja Hartmania näyttelevälle R. Lee Ermeylle. Entisenä tosielämän sotilaskouluttajana Ermey tekee simputtajahahmostaan ikimuistoisen. Hän improvisoi merkittävän osan vuorosanoistaan, joista useampi muodostui jo nuoruudessani kaikessa törkeydessään kuolemattomiksi: “I will unscrew your head and shit down your neck!”, “I don’t know but I’ve been told / Eskimo pussy is mighty cold!”
Syrjintä, seksismi ja miehinen uho näyttelevätkin leffassa huomattavaa osaa alusta asti. Sotilaat eivät kohdista rasismiaan ainoastaan vietnamilaisia vaan myös omissa joukoissa palvelevia mustaihoisia kohtaan. Tästä koitui tosielämän jenkkiarmeijalle huomattava ongelma: sen lisäksi, että he epäonnistuivat voittamaan paikallisväestön luottamuksen, rasismi madalsi mustien sotilaiden moraalia ja lisäsi vastustusta sotaa kohtaan kotirintamalla. Seksismi puolestaan saa elokuvassa ironisen lopun, kun mahtailevia jenkkimariineja pitää pilkkanaan nuori tyttö.
Muistelin edellisiltä katsomiskerroilta filmin alokasleiriä totaalisen epähumaaniksi. Yllätyin, kun se ei metodeiltaan eronnut lopulta juurikaan omista inttiajoistani 2000-luvun lopusta – vahvempaa solvaamista ja fyysistä väkivaltaa lukuun ottamatta. Leffassa on käytössä hämmästyttävän samat nöyryyttämisen, simputuksen ja kollektiivisen rankaisemisen konstit. Kai armeijoiden perinteet ovat kaikkialla ajattomia.
Hartmanin silmätikuksi elokuvassa joutuu ylipainoinen ja kömpelö, Vincent D’Onofrion esittämä Leonard “Gomer Pyle” Lawrence. Häntä yrittää auttaa tupatoveri, tarinan päähenkilö James T. “Joker” Davis, jota esittää Matthew Modine. “Veljeä ei jätetä” -periaate ei vain kanna sotilaiden kesken loputtomiin.
Kiinnostavaa elokuvaa katsoessa oli huomata, ettei Pylen mitta täytykään simputuksen yltyessä sietämättömäksi. Jokerin auttamana hän oppii ennen pitkää pärjäämään hieman paremmin ja saa Hartmanilta jopa kehut ampumataidoistaan. Sen sijaan hänen järkensä suistuu raiteiltaan vasta, kun hän pääsee käyttämään kivääriään. Pylestä muovautuu viimein tappaja, mikä on ollut koko ajan sotavoimien pyrkimys. Tappajana hän vain ei katso kohdettaan.
Kun Full Metal Jacket siirtyy kuvaamaan Vietnamin taisteluja, se ei rakenna yhdestäkään hahmostaan sankaria. Kaikki yhdysvaltalaissotilaat esitetään enemmän tai vähemmän vastenmielisinä. Amerikkalaissotaelokuvaksi filmi onkin harvinaisen kriittinen omiaan kohtaan. Toisin kuin Kauriinmetsästäjä, Platoon – nuoret sotilaat tai uudemmista filmeistä The Outpost tai Warfare, se ei ole leffa maailmanpoliisia leikkivien jenkkien traagisista kärsimyksistä.
Sotilaat näyttäytyvät elokuvassa kärjistettyinä karikatyyreinä, joita näyttelijät tulkitsevat kubricklaisen etäännyttävästi. Kritiikki on siksi vaarassa kääntyä yksiulotteiseksi. Inhimillisyyden ripaus, jonka Joker löytää itsestään filmin lopussa, tarjoaakin tärkeän hetken kaiken pullistelun vastapainoksi.
Full Metal Jacket ei ylipäänsä ole tunnettu hienovaraisuudestaan. Sotilaat esimerkiksi latelevat kärkeviä mielipiteitään suoraan heitä kuvaaville sotareporttereille. Jokerin oma kertojaääni, joka selostaa tapahtumia katsojalle, tuntuu jopa aavistuksen tarpeettomalta.
Vaikka filmi on kuvattu kokonaan Englannissa, se luo vakuuttavan illuusion Vietnamin kaupunkisodankäynnistä. Upea lavastus ja komea pyrotekniikka tekevät taisteluista uskottavia. Kun tämän yhdistää Kubrickille tyypillisiin pitkiin otoksiin, saadaan harvinaisen hyvän näköistä sotaelokuvaa siitä huolimatta, ettei taistelukohtauksia ole paljoa.
Leffan lopetus on alleviivaavan irvokas. Tapettuaan heitä piinanneen vietnamilaistytön jenkkisotilaat vaeltavat lopputeksteihin mehustellen sodan lopussa koittavilla “panobileillä” ja laulaen Mikki Hiiri -marssia. Kapitalistisen Disney-ikonin ylistäminen raunioissa toisella puolella maapalloa tiivistää osuvasti koko konfliktin luonteen.
Kubrickin Vietnam-filmi nuijii sanomansa perille suoraviivaisesti mutta mieleenpainuvasti. Vaikka se ei näytäkään vietnamilaisten näkökulmaa sotaan, ratkaisu on kerrankin perusteltu. Elokuva on nimittäin jenkkiteokseksi poikkeuksellisen puhdas omien teilaus. Sen mielipiteitä jakava kaksiosainen rakenne tekee selväksi, että dehumanisaatio saa alkunsa jo kauan ennen rintamaa.
Kommentit
Lähetä kommentti