Warfare

Elokuvan lähihistoriassa on useita sotafilmejä, jotka kuvaavat hyvin lyhyttä ajanjaksoa: 1917, The Outpost, Mosul, Isku Mogadishuun. Alex Garlandin ja Ray Mendozan ohjaama ja käsikirjoittama Warfare vie kuitenkin tiivistämisen äärimmilleen. Sen tapahtumat kattavat nimittäin vain yhden taistelun. Irakin sotaan vuonna 2006 sijoittuva leffa on rekonstruoitu tosielämän veteraanien, muun muassa Mendozan, muistojen pohjalta.

Garland on tullut aiemmin tunnetuksi filmeistään Civil War, Annihilation ja Ex Machina sekä 28 päivää myöhemmin -elokuvasarjan käsikirjoittajana. Mendoza, joka on Yhdysvaltain laivaston erikoisjoukkojen ex-jäsen, toimi puolestaan Civil Warin sotakohtauksissa sotilasneuvonantajana. Hän on tuonut asiantuntemuksensa myös Warfareen, jonka yhtenä hahmoista hän esiintyy D’Pharaoh Woon-A-Tain tulkitsemana.

Yksi Warfaren vetoavimpia puolia on sen autenttisuus. Sotilaiden käyttämät taktiikat ja kommunikaatio vastaavat tosielämää. Ylimääräistä dramatisointia ei harrasteta, ja puhtaalle odottelullekin annetaan sijaa. Miljöönä toimiva irakilaiskaupunki Ramadi on myös uskottavasti jäljennetty lontoolaiselle lentokentälle käyttäen apuna lavasteita ja huomaamattomia tietokone-efektejä. Tapahtumat jäljittelevät todellisuutta jotakuinkin niin lähelle kuin on muistojen pohjalta mahdollista.

Erityiskiitos on annettava elokuvan äänisuunnittelulle, joka korostaa sotilaiden subjektiivista näkökulmaa. Tienvarsipommin räjähdyksen jälkeinen kaoottisuus ja orientaation katoaminen on esimerkiksi vangittu auditiivisena kokemuksena todella vakuuttavasti. Ohi viuhahtelevat ja seiniin rapisevat luodit kuulostavat myös hyvin realistisilta. Musiikkia ei harrasteta aloituskohtauksen diegeettistä Call On Me -biisiä lukuun ottamatta.

Brittiläis-amerikkalaiselle filmille on myös piristävää, ettei jenkkien onnistumisilla juhlita. Huomasin koko leffan aikana vain yhden viholliseen osuneen laukauksen ja sekin jalkaan. Suurimman osan ajasta katsoja ei tiedä, menivätkö osumat sinnepäinkään, kuten eivät ehkä sotilaatkaan kaoottisessa tilanteessa.

Amerikkalaisjoukkueen tappiot sen sijaan esitetään kaunistelematta. Vaikka ainoa menehtynyt on irakilainen tulkki, jenkkien haavoittumisiin keskitytään inhorealistisesti. En ole itse asiassa nähnyt ennen sotafilmiä, jossa haavoittumisten kuvaamisella ja niiden psykologisella vaikutuksella olisi ollut näin suuri rooli.

Vaikka Warfare ei pohjusta hahmojaan oikeastaan millään tavalla, siihen ei ole tarvettakaan. Heidän kasvonsa ovat riittävän toisistaan erottuvia, jotta henkilöistä pysyy perillä. Lisäksi on kiinnostavaa seurata toisistaan erottuvia temperamentteja reagoimassa äärimmäiseen paineeseen, vaikkei persooniin syvennytäkään kummemmin.

Sotilaiden rooleista voi bongailla tuttuja näyttelijöitä. Heitä ovat muun muassa The Bear -sarjasta ja Guardians of the Galaxy vol. 3:sta tunnettu Will Poulter, Shōgun-sarjan pääroolissa esiintynyt Cosmo Jarvis, Stranger Thingsin neljännen kauden yleisösuosikiksi noussut Joseph Quinn sekä The Sopranosin päätähden James Gandolfinin poika Michael Gandolfini.

Itse tosin arvostan sotafilmeissä ennemmin tuntemattomampien esiintyjien käyttämistä. Leffan osiin on sitä paitsi valittu aavistuksen liian komeita kavereita. Tämä tuo häivähdyksen Hollywoodia muuten autenttiseen kuvaukseen.

Vain yksi asia elokuvassa herättää skeptisyyden sen totuudenmukaisuuden suhteen. Kuten David Simonin, Ed Burnsin ja Evan Wrightin uraauurtavassa Generation Kill -sarjassa, Warfaressa tuntuu uskomattomalta, ettei irakilaisten ympäröimiä amerikkalaisia niitetä matalaksi, vaikka välillä he pönöttävät keskellä aukeaa. Ymmärrän, että taistelutilanteessa ampuminen on haastavampaa, mutta voiko kymmenien metrien etäisyydeltä rynnäkkökiväärillä osuminen todella olla hirmuisen vaikeaa? Pakostakin epäilyttää, onkohan vihollisten ja ilmassa lentävien luotien määrään tullut sotilaiden muistoissa Lapin lisää.

Ensiluokkaisesta teknisestä toteutuksesta huolimatta pitää myös kysyä, mikä pohjimmiltaan on Warfaren tarkoitus. Garland on nimittänyt leffaa sotakriittiseksi. Se on toki jossain määrin nähtävissä sekä aloitus- että lopetuskohtauksesta. Aloituksessa musiikin tahtiin juhlivat sotilaat alleviivaavat viattomuuden ja nuoruuden menetystä sekä sitä, että hekin ovat sodan uhreja.

Amerikkalaisten poistuessa romutetusta irakilaisesta talosta sitä asuttavalle perheelle sen sijaan jää käteen vain yksi kysymys: “Miksi?” Kaduille kokoontuneet irakilaissotilaat vaikuttavat puolestaan vain tyytyväisiltä, että ovat saaneet kotikulmilleen tunkeutujat häädettyä.

Silti Warfare kohtaa saman ongelman kuin sotakriittiset sotaelokuvat yleensä. Sota on valkokankaalla pohjimmiltaan jännittävää ja siten viihdyttävää. Onkin vaikea esittää kritisoivansa sellaista, jolla samalla viihdyttää katsojaa.

The Outpost -leffan tavoin Warfarea on myös vaikea pitää kovinkaan kriittisenä sotaa kohtaan siksi, että se kertoo tarinaansa puhtaasti maailmanpoliisiksi ryhtyneen hyökkääjän näkökulmasta. Väistämättä pistääkin mietityttämään, pukkaako joskus tulevaisuudessa Yhdysvalloista mukarankkaa sotaelokuvaa, jossa märehditään jenkkisotilaiden koettelemuksia Grönlannissa, jos Trump päättää lähiaikoina lähteä sotajalalle Eurooppaa vastaan.

Jos Warfare olisi aidosti kriittinen, sen näkökulma olisi vähintään nykyistä vahvemmin irakilaisperheessä, jonka kotiin sotilaat murtautuvat. He jäävät filmissä nyt totaaliseen sivurooliin.

Myös leffan rajausta on kritisoitava. Ymmärrän aloitus- ja lopetuskohtauksen pointin, mutta jos tehdään sotaelokuvaa vain yhdestä taistelusta, vaikuttavampaa olisi aloittaa täsmälleen jenkkien murtautuessa taloon ja lopettaa siihen, kun he poistuvat sieltä.

Lisäksi näkökulma eksyy filmin aikana välillä oudosti amerikkalaisjoukkueen ulkopuolelle. Katsojalle näytetään esimerkiksi tarkkailulentokoneen infrapunakuvaa joukkojen liikkeistä silloinkin, kun hahmot ovat menettäneet oman kuvayhteytensä koneeseen.

Tiukka realismi sekä huippuluokan tekninen toteutus tekevät Warfaresta katsomisen arvoisen sotafilmin. Sisällöltään leffa jää silti hyvästä yrityksestä huolimatta ohueksi. Kun jenkit riehuvat maailmalla sotajoukkoineen ja uhkailevat liittolaisiaan, kuvaukset yhdysvaltalaisjoukkojen kamppailuista eivät herätä sympatiaa. Suosittelen ennemmin Netflixistä löytyvää vuoden 2019 Mosulia, joka on Warfarea armottomampi sotakuvaus ja näyttää Irakin sodan jälkipyykin irakilaisten silmin.