Pelielokuvista on muodostunut 2020-luvulla merkittävä kaupallinen Hollywood-trendi. On silti outoa, että juuri hooposta Resident Evil -zombipelisarjasta halutaan yhä vääntää valkokangassovituksia. Paul W.S. Andersonin vuoden 2002 Resident Evil on yksi niistä harvoista leffoista, jotka olen jättänyt kesken kehnoutensa vuoksi. Zach Creggerin tämänsyksyinen näkemys on jo toinen sarjan reboot, sillä Johannes Robertsin vuoden 2021 Resident Evil: Welcome to Raccoon City floppasi. Erinomaisen Weaponsin jälkeen annan kuitenkin Creggerille mahdollisuuden.
Tuore Resident Evil syleilee pelien B-elokuvahenkeä ja on rehellisesti kauhukomedia. Toisaalta zombielokuvia on tehty maailman sivu – jopa zombikomedioita. Mitä uutta siis Creggerin filmillä voi olla tarjottavanaan?
Filmin alkupuoli on sen parasta antia. Öiset lumiset maisemat ovat komeita ja genreen sopivan kolkkoja. Leffa ei kerro kenestäkään tutusta pelihahmosta vaan elinsiirtokuriiri Bryanista, joka passitetaan toimittamaan lähetys syrjäiseen Raccoon Cityyn. Zombielokuville perinteisesti mies törmää matkalla tielle hortoilevaan jalankulkijaan, mistä alkaa sarja surkeita sattumuksia. Omalla tavallaan on kutkuttavaa seurata, miten mies ajautuu yhä pahempaan liemeen keskellä ei mitään.
Cregger hallitsee kekseliään kauhukuvaston ja yllättävät säikäytykset. Epäkuolleet hyökkäävät kimppuun usein sellaisesta kuvan tyhjästä tilasta, josta niitä ei odottaisi. Mieleen painuvat hulvattomat mutta karmivat hetket, kuten kaukaa lumisella pellolla kohti juokseva mummozombi tai jalkansa T-virus-mutaatiolle menettänyt pikkutyttö.
Pelien poskettominta body horror -kuvastoa syleillään kiitettävästi. Leffan CGI-efektit ovat pohjimmiltaan aika kökköjä, mutta Resident Evil -mutantit ovat perinteisestikin niin överiksi vedettyjä ilmestyksiä, ettei tämä haittaa.
Ohjaajalle tuttuun tapaan äkkiväärä komedia sekoittuu kauhuun saumattomasti. Lonkeropäinen koira sekä naurattaa että säikäyttää. Pimeässä metsässä kannoilla vilistävä sekasikiö on puolestaan näkynä niin hillitön kuin hyytäväkin.
Sankarin yllättävät inhimilliset reaktiot myös huvittavat, kuten päätös jättää menemästä pimeälle kujalle autonavaimien perässä tai tyhjentyneen pistoolin välinpitämätön nakkaaminen olan yli. Juoksevana vitsinä taas kulkevat matkan keskeyttävät munalukot, joita ei saa millään hajalle.
Vastapainoksi samaistuttavimmille hetkilleen päähenkilö heittää kuitenkin välillä itsesuojeluvaistonsa romukoppaan. Elokuvan keskivaiheilla hämmästyttää esimerkiksi, eivätkö kaikki aiemmin nähdyt kauheudet jo opeta hänelle, ettei viemärissä istuskelevaa Vladimir Harkonnenia kannata lähestyä.
Lopulta Weaponsista tutun Austin Abramsin esittämä Bryan osoittautuu harvinaisen rasittavaksi tapaukseksi. Mies höpisee tauotta ääneen ja selostaa katsojalle tapahtumia tarpeettomasti. Hän kiljuu vähän väliä korostetun hysteerisesti ja vikisee käsittämättömistäkin asioista keskellä maailmanloppua, kuten lenkkareidensa likaantumisesta tai siitä, että zombipuremaa pitää nousta hoitamaan portaita pitkin eikä hissillä. Tämä on toki osa elokuvan huumoria, mutta päähenkilön nynnyys on niin paksulla tussilla alleviivattua, että se tuntuu vitsinä halvalta.
Jonkinlaista ironiaa videopelaajia kohtaan on eittämättä havaittavissa siinä, että sankari tuntee aseet vain videopeleistä mutta tosielämässä panikoi ja säheltää niiden kanssa avuttomasti. Puhdasta jenkkimenoa on taas se, että päällekarkaava vanhus ammutaan matalaksi ilman sen kummempaa harkintaa. Mutta onhan se normaalia käytöstä pleikkariohjain kädessä.
Välillä leffa äityy liiankin videopelimäiseksi. Ensimmäisen persoonan kuvakulman vielä hyväksyn, mutta keinotekoisiin esteisiin jumittaminen ärsyttäisi, vaikka kontrolleri olisi omassa kourassa. Muutaman metrin pudotus ladon parvelta lumeen muuttuu Bryanille uskonloikaksi, eikä asuntovaunun tukkiessa tunnelin hän vaivaudu edes tarkastamaan, mahtuisiko esimerkiksi sen alta ryömimään. Lähdemateriaalin korostaminen menee liiallisuuksiin viimeistään, kun hirviötä onnistuneesti räiskinyt sankari huutaa voitonriemuisana: “Videopelit!”
Alkuperäisteokset huomioon ottaen juonen epäloogisuuksista lienee puolestaan turha valittaa. Silti en voi olla häiriintymättä siitä, että Raccoon Cityn kokoiseen kaupunkiin vie mukamas vain kuppainen syrjäinen pikkumaantie, jossa ei kulje kuin yksi poliisiauto. Pitäjän sairaalarakennuskin on pilvenpiirtäjä, joten kyseessä ei ilmiselvästi ole mikään kyläpahanen.
Vaikka filminä Resident Evil on harvinaisen pointiton, piikittelyä sen tarinasta voi aistia konsolin ääressä viihtyviä mieslapsia kohtaan. Bryan ei nimittäin rohkene antaa selvää vastausta raskaaksi saattamalleen tyttöystävälle, haluaako hän pitää lapsen vai ei, ennen kuin on liian myöhäistä. Vanhemmaksi tulemisen pelkoa ei leffan kuvastossa korostakaan vain syliin kinuava zombityttö, vaan myös joukko verisiä mutanttivauvoja.
Elokuvan tunaroivat pelkurit ovat lisäksi liki yksinomaan miehiä. Tukeva, raukkamainen Umbrella-korporaation pikkupomo on tästä suorastaan räikeä esimerkki. Ainoaksi päteväksi henkilöksi osoittautuu puolestaan musta nainen, joka jätetään oman onnensa nojaan. Tätä miessukupuolelle irvailua ei voi kuitenkaan kehua tematiikkana pintaa syvemmäksi.
Resident Evilin edetessä sen sisällöttömyys muodostuu itseään toistavaksi. Jokainen kohtaus on uusi, entistä överimpi zombikauhuspektaakkelin näytösnumero, jonka keskelle päähenkilö ensin hiipii ja jonka hän juoksee sitten munaravia läpi. Toiminta näyttää kieltämättä siltä, että sitä olisi hauska päästä itse kokemaan kontrollerin äärestä.
Valitettavasti Resident Evil edustaa Creggerin elokuvista ennemmin Barbarianin loppupuoliskoa kuin Weaponsia. Kyllä yhden miehen säntäily zombiapokalypsin keskellä viihdyttää juuri ja juuri kestonsa. Toisaalta olisin voinut pelata sen ajan kotona Resident Eviliä.
Zach Cregger -filmien paremmuusjärjestys:
Kommentit
Lähetä kommentti