Ordet

Joskus vastaan tulee elokuvia, joiden ohjaus, näyttely ja käsikirjoitus ovat niin timantinkovia, että filmiin vain imeytyy vastustamattomasti sisään eikä sen tarina päästä otteestaan hetkeksikään. Tällaisia teoksia ovat muun muassa Yasujirō Ozun An Autumn Afternoon, Richard Linklaterin Rakkautta ennen auringonlaskua sekä Masaki Kobayashin Harakiri. Sitten on elokuvia, jotka aiheuttavat tämän saman tunteen mutta joita katsoessa takaraivoon hiipii vääjäämätön pelko siitä, että raina onnistuu sössimään loistavuutensa ennen pitkää. Carl Theodor Dreyerin Ordet on tällainen elokuva.

Vuonna 1932 ilmestynyt Ordet kertoo tarinan Borgensgaard-maalaistalon perheestä, jonka nuorin poika Anders haluaisi naida rakastettunsa Annen. Talon perheenpään, Mortenin, sekä Annen isän välillä vallitsee kuitenkin uskonnollinen riita. Toisen pojan, Mikkelin, vaimo Inger odottaa puolestaan viimeisillään lasta. Kolmas poika Johannes on taas mennyt hulluksi lukiessaan Kierkegaardia ja kuvittelee olevansa uudestisyntynyt Jeesus.

Näistä aineksista saadaan aikaiseksi äärimmäisen vetävää ja inhimillistä draamaa. Elokuvan henkilöt on kirjoitettu uskottavan moniulotteisiksi, erityisesti jääräpäinen, oma-arvontuntoinen mutta perhettään rakastava patriarkka Morten. Näyttelytyö on niin ikään valloittavaa eikä kärsi lainkaan 50-luvulle ominaisista kömpelöistä maneereista.

Pitkät otokset, joissa hahmot kahvittelevat, polttelevat piippua sekä yrittävät ratkoa erimielisyyksiään ja huoliaan, ovat hämmentävän aidontuntuisia kuvauksia ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Kohtausten asettelu muistuttaa teatterinäytelmää, joten ei ole ihme, että mainion dialogin ja erinomaisen käsikirjoittamisen taustalta paljastuu nimenomaan sellainen.

Ordet osaa olla myös yllättävän julma. Syntymättömän vauvan sekä Inger-äidin kuolema tuo mieleen erään Hemingwayn kuuluisimmista romaaneista hätkähdyttävyydessään. Leffat eivät usein syvemmin liikuta minua, mutta perheen reagointia riipaisevaan murhenäytelmään tahtoi olla hetkittäin oikeasti vaikea seurata.

Dreyer ei ollut ennen Ordetiakaan vieras uskonnollisaiheisille filmeille. Onhan hänen ohjaustyönsä myös kristillisten elokuvien mestariteos Jeanne D'Arcin kärsimys. Kyseinen leffa vetoaa kaltaiseeni ateistiinikin, sillä se on helposti tulkittavissa allegorisesti myös maallisesta näkökulmasta. Ordet tekee sitä vastoin ikävän virheen ja erehtyy saarnaamaan.

Monet kristityt kutsuvat Raamattua maailmanhistorian suurimmaksi kertomukseksi. Olen sattumoisin lukenut Raamatun, ja vaikka historialliselta merkittävyydeltään se on epäilemättä kertomuksista suurin, se on samalla myös yksi tympäisevimmistä. Länsimaiseen tarinankerrontaan kristinuskon pyhästä kirjasta on periytynyt kaikkien aikojen laiskin juonenkäänne: viattoman uhrin kuolleista nouseminen. Dreyerin leffa on yksi niistä teoksista, joka lässähtää tämän kliseen kopioimiseen.

Ordet tekee saman tempun kuin evankeliumit ja herättää kuuluisassa huipennuksessaan Ingerin eloon. Samalla se vesittää koko aikaisemman kertomuksen hienouden nostamalla hatusta kiskotun ihmeen koko tarinan keskiöön. Käänne on tietenkin odotettavissa, vaikka viimeiseen asti toivoin, ettei filmi alentuisi mihinkään niin banaaliin. Kyseessä olisi voinut nimittäin olla liikuttava elokuva siitä, miten tragedian edessä vihaa pitäneet ihmiset kykenevät sovittamaan erimielisyytensä ja luomaan yhdessä uutta parempaa maailmaa.

Leffa olisi huomattavasti sykähdyttävämpi, jos Johanneksen hahmo saapuisi edelleen sen lopussa paikalle ja henkiinherätysloitsun noitumisen sijaan toteaisi, ettei hän tietenkään voi palauttaa kuolleita elävistä, kuten hulluudessaan kuvitteli. Silloin tarina kertoisi siitä, miten todellinen hyvyys syntyy ihmisistä itsestään sekä heidän päätöksistään vaikeidenkin paikkojen edessä, ei ihmeistä tai jumalallisesta väliintulosta. Nyt usko ja Jumala kuitenkin ratkaisevat maagisesti kaiken.

Ihmeiden ja Jumalan käyttäminen kerronnallisena välineenä on miltei aina väistämättä falskia. Ensinnäkin ne poistavat tarinan tapahtumilta ja käänteiltä niiden todellisen painoarvon samaan tapaan kuin klassinen "se olikin unta" -yllätys. Niiden avulla loihdittu onnellinen loppu myös laimentaa varsinaisen sanoman, joka kertomuksesta olisi opittavissa, jos yleisöä ei päästettäisi helpolla.

Jos olisin uskonnollinen ihminen, kehuisin todennäköisesti Ordetia siitä, miten uskaliaan allegorian kautta se tuo esille sen, ettemme heikkouskoisuudessamme tunnistaisi nykypäivänä Jumalan ihmeitä saati Jeesusta, vaikka hän saapuisi keskuuteemme. Samoin kehuisin sitä, miten filmi konkreettisesti näyttää, että aidolla lapsen kaltaisella uskolla ihmeitä on todellista mahdollista saada aikaan. Tämänkaltaisista latteuksista elokuva nimittäin ilmiselvästi kertoo.

Kiinnostavin katsontatapa maallisesta näkökulmasta elokuvalle on toisaalta lukea se kristinuskon satiirina. Koska Dreyerin oma uskonnollisuus on säilynyt jokseenkin kyseenalaisena aiheena, sallin itseni langeta tällaisen tulkinnan kiusaukseen. Voihan olla, että leffan juonen järjettömyys tarkoituksella osoittaa, millaisiin epäjohdonmukaisuuksiin kristillinen usko johtaa.

Kenties Johanneksen hahmon ja lopun henkiinheräämisen tarkoitus onkin alleviivata Kierkegaardin popularisoiman uskonloikan konseptin älyttömyyttä. Jos nimittäin luottaisimme aidosti kristilliseen subjektiiviseen uskoon, miten perustelisimme itsellemme, ettei Jeesukseksi itseään kuvittelevaa Johannesta tulisi ottaa yhtälailla vakavissaan kuin ketä tahansa ihmeisiin uskovaa? Luonnollisesti kuitenkin jokaisen kristityn silmissä perheenjäsen, joka väittäisi itseään uudelleensyntyneeksi Jeesuksi, olisi epäilemättä järjiltään.

Vastaavasti jos naama pokerina väitämme tosiuskon siirtävän vaikka vuoria, eikö silloin hautajaisissa arkun äärellä ruumiin välitöntä henkiinheräämistä rukoilevaan tulisi suhtautua tosissaan? Silti on täysin selvää, että hyvin harva kristitty kannustaisi ketään tämänkaltaiseen uskonloikkaan.

En ole erityisen suopea tämän satiirisen tulkinnan suhteen. Ordetin varsinainen sanoma vaikuttaa nimittäin sen verran suoraviivaiselta, että siinä tuskin on mitään sen ovelampaa uskontokriittistä sisältöä. Elokuva ei annakaan tällaisesta mitään vihiä. Siksi käteen jää valtaosan ajastaan ainutlaatuisen hienosti etenevä filmi, joka ei valitettavasti tyydy vain käsittelemään uskonnollisuutta vaan äityy itse uskonnolliseksi. Dreyerin teos on tällaisenaankin vaikuttava – mutta samaan aikaan valtaisa pettymys.