Stanley Kubrickin Hohdon ja Juho Kuosmasen Hytti nro 6:n tavoin vuoden 1951 Liisa ihmemaassa on erinomainen esimerkki siitä, miten romaani sovitetaan valkokankaalle. Se ottaa lähdemateriaalin tapahtumat vain suuripiirteiseksi pohjaksi ja rakentaa niiden päälle jotain täysin omaa. Disneyn animaatioiden joukossa se on kaikkein surrealistisimpia tuotoksia.
Liisa ihmemaassa -elokuvaversio lainaa valtaosan kohtauksistaan Lewis Carollin alkuperäisteoksesta. Se tosin järjestää osan uusiksi ja sekoittaa mukaan myös elementtejä kirjan Liisan seikkailut peilimaailmassa -jatko-osasta, kuten Tittelityy- ja Tittelitom-hahmot.
Päähenkilön kasvutarina on filmisovituksessa häivytetty vielä romaania olemattomammaksi. Silti aikuistumisen teema kulkee edelleen taustalla. Liisa esimerkiksi kasvaa kokoa ja taivastelee hänessä tapahtuvia muutoksia. Pössyttelevän toukan tentatessa häneltä, kuka hän oikein on, nuoruuden identiteettikriisiä poteva tyttö vastaa: “I'm afraid I can't explain myself sir, because I'm not myself, you know.” Valtaosan elokuvasta hän viettääkin passiivisena sivustaseuraajana, kunnes ottaa lopussa aktiivisen roolin tapahtumissa, aivan kuin lapset varttuessaan ottavat vahvemmin ohjat elämästään.
Kuvallisen annin osalta Liisa ihmemaassa on hillitöntä Technicolor-värien ilotulitusta. Disneyn animaattorit ovat tosissaan omaksuneet Carrollin romaanin nonsense-hengen ja muuttaneet sen visuaaliseen muotoon. Kohtauksissa ei rajoituta vain siihen, mitä kirjan sivuilla sanotaan, vaan ne äityvät paljon vapaamuotoisammaksi tykittelyksi.
Erityisen hyvä esimerkin tästä tarjoaa Hullun hatuntekijän teekutsut, joka on niin villin tärähtänyt osio, että se on jäänyt otos otokselta mieleen lapsuudestani. Hatuntekijän ja jäniksen juhlima epäsyntymäpäivä ei edes esiinny alkuperäisessä romaanissa vaan on napattu sen jatko-osasta. Juhlien käsistä riistäytyvä kaaos on puolestaan täynnä poskettomia visuaalisia gageja, ja filmi tukeutuu sen yltyessä myös kekseliäisiin temppuihin, kuten zoomauksiin sekä mustavalkoiseen kuvaan.
Elokuvan huipennus on myös mieleenpainuva. Olin rehellisesti unohtanut, kuinka hulvattomaksi kuningatarta vastaan käytävä krokettimatsi sekä sitä seuraava oikeudenkäynti äityvät. Naureskeltavaa riittää aina mailoina käytettävistä flamingoista nerokkaaseen “Off with your hat!” -huudahdukseen. Herttakuningatar itse on myös yksi Disneyn muistettavimpia ja hilpeimpiä antagonisteja.
Liisa ihmemaassa ilahduttaa sitenkin, ettei se ole liian lapsille siloiteltu. Muiden vanhojen Disney-tuotosten tapaan siinä on mukana ripaus mustaa huumoria. Mursu syö säälimättä viattomat osterilapset, Ville-liskoraukka ammutaan taivaalle ja kuningattaren teloitettavaksi määräämät korttisoturit taitavat tosiaan menettää päänsä.
Animaatiostudion luovuus kukoistaa myös rauhallisemmissa kohtauksissa. Kun Liisa eksyy esimerkiksi metsään, huvittuneisuutta herättävät muun muassa torviankkojen perhe, sateenvarjokorppikotkat sekä lintuhäkki, joka on itsekin lintu.
Carrollin teos on antanut Disneylle vapauden todella demonstroida animaation voimaa. Vaikka elokuvasovitus oli aikoinaan rikollisen aliarvostettu ja sitä parjattiin klassikkoromaanin amerikkalaistamisesta, se on todellisuudessa yksi studion parhaista filmeistä. Brittejä on mahtanut vain harmittaa, kun valkokangasversio paljastui lähdemateriaaliaan huomattavasti valloittavammaksi tapaukseksi.
Disney-animaatioklassikkojen paremmuusjärjestys tähän mennessä:
Kommentit
Lähetä kommentti