Australialaisten kaksosohjaajaveljesten, Danny ja Michael Philippoun, esikoiselokuva Talk to Me alkoi kauhuleffaksi tehokkaasti mutta lässähti loppua kohden. Heidän uutukaisensa, samaa genreä edustava Bring Her Back, pysyy paremmin kasassa. Siinäkin keskiseen rooliin nousevat demoninen possessio sekä surun ja menetyksen käsittely.
Bring Her Back alkaa, kun sisaruspuolet, Andy ja sokea Piper, menettävät isänsä. Sosiaaliviranomaiset määräävät lapset sijaisperheeseen Laura-nimisen naisen luo, kunnes 17-vuotias Andy voi kolmen kuukauden päästä anoa Piperin huoltajuutta. Lauralla ja Andylla menevät heti alusta asti sukset ristiin, mikä luo jännitettä heidän välilleen. Andya oudoksuttaa myös naisen luona asuva, kolmas huostaan otettu lapsi Ollie, joka on mennyt mykäksi Lauran tyttären Sarahin kuoltua.
Philippou-veljesten filmi on siitä kutkuttava, ettei se selitä mitään auki eikä taivuta asioita rautalangasta. Tarinan yksityiskohdat jäävät katsojan hoksattaviksi ja pääteltäviksi. Siksi mysteeri pysyy yksinkertaisuudestaan huolimatta kiinnostavana.
Toisaalta elokuvan juoni on jopa hämmästyttävän simppeli. Kuten otsikosta voi jo uumoilla, epäilyttävä Laura haluaa palauttaa Sarahin henkiin okkultistisella riitillä – Piperin ruumiiseen totta kai. Ollie on puolestaan arvattavasti demonin riivaama ja välikappale Lauran rituaalissa.
Tarinan mutkattomuus on sekä heikkous että vahvuus. Leffan jälkeen on vaikea välttää hienoista “tässäkö se nyt oli?” -tunnetta. Toisaalta suoraviivaisuus korostaa sitä, etteivät juonikoukerot ole filmin pointti. Se mahdollistaa tarinan keskittymisen surumielisiin, yleisinhimillisiin teemoihinsa.
Kuten olen aiemmn maininnut, kyvyttömyys päästä yli läheisen menetyksestä on kuitenkin todella kulunut teema kauhugenressä. Se tuntui jo loppuun kalutulta Talk to Messä, eikä Bring Her Backilla ole siihen juuri mitään originaalia lisättävää. Saman puurokulhon ympärillä ovat pyörineet Philippou-veljesten elokuvia ennen muun muassa Kauhunkierre, Orpokoti, Lake Mungo, The Babadook sekä lukemattomat muut.
Onneksi Bring Her Backin keskeiset teemat eivät rajoitu pelkkään surun kohtaamisen. Kiinnostavampaa on nimittäin se, mitä se sanoo hyväksikäytöstä. Andy katkeroitui lapsena siskolleen, sillä heidän yhteinen isänsä suosi tätä mutta hakkasi poikaansa. Samoin Laura suhtautuu lempeästi Piperiin mutta syyllistää Andya. Tosiasiassa nainen ei välitä sijaislapsistaan lainkaan vaan ainoastaan kuolleesta tyttärestään.
Huoltajien harjoittama hyväksikäyttö toteutuukin elokuvassa pirullisesti: sama ihminen voi näyttäytyä rakastavaisena toista kohtaan mutta kohdella toista kaltoin. Leffa vihjaa, että menetyksen aiheuttama trauma voi purkautua tällä tavoin julmasti. Andyn äidin kohtaloa ei eksplisiittisesti todeta, mutta hänen poistumisensa kuvioista lienee vaikuttanut siihen, mitä Andyn isä on tuntenut poikaansa kohtaan. Epätasaisesti jakautuvaa vanhempien ja huoltajien rakkautta on harvemmin käsitelty kunnolla valkokankaalla, vaikka se on kipeä ja kiinnostava aihe.
Kauhugenren edustajana Bring Her Back ei ole pelottavimmasta päästä. Pari hetkeä, jolloin Ollien demoninen olemus vilahtaa kamerassa, ovat häiriinnyttäviä ja taitavasti toteutettuja. Elokuva tarjoilee myös The Substanceakin ällöttävämpää body horroria, kun Ollie ronklaa veitsellä hampaanvälinsä perusteellisesti ja testaa purukalustonsa suorituskykyä keittiönpöytää vasten. Silti valtaosan ajasta filmissä kauhu on vain mauste ja psykologinen draama pihvi.
Yhden odottamattoman käänteen leffa kuitenkin tarjoilee. Andyn koruton kuolema on yllättävän lohduton päätös tarinan päähenkilölle. Se korostaa sitä, miten välinpitämättömästi häneen suhtaudutaan elokuvan aikuisten toimesta.
Ärsyttävästi elokuvan käsikirjoitus sortuu silti ikiaikaiseen kauhukliseeseen eli siihen, etteivät hahmot sano asioita ääneen oikeaan aikaan. Poliisien olisi esimerkiksi pakko tulla Lauran luo tarkastamaan tilanne, jos Andy vain viitsisi huutaa viranomaisille: “Siellä lapsi viilteli veitsellä koko yläikenensä puoliksi, eikä se nainen vienyt sitä sairaalaan!” Sen sijaan paikalle lampsii vain sosiaalityöntekijä kuin Dick Halloran Overlook-hotelliin. Filmin sisäisen uskottavuuden kannalta tällainen väkinäisyys, jolla tarina pidetään kasassa, on iso kauneusvirhe.
En haltioitunut Bring Her Backista yhtä paljon kuin sitä suitsuttaneet kriitikot, mutta elokuvan mysteeri pitää silti otteessaan. Philippou-veljekset tähtäävät selvästi säikyttelyn sijaan kauhudraamaan, jossa ihmisten väliset traumat ovat pelottavia hetkiä tärkeämpiä. Jotta lopputulos olisi täysosuma, draaman pitäisi tosin kaivautua vielä kerros syvemmälle ihon alle.
Kommentit
Lähetä kommentti