Tuottelias Yorgos Lanthimos on noussut tämän hetken leffaohjaajien A-sarjaan vinksahtaneilla, absurdeilla, shokeeraavilla sekä usein ronskia seksuaalista kuvastoa sisältävillä filmeillään. Nyt hän on tarttunut eteläkorealaisen Jang Joon-hwan Save the Green Planet! -elokuvaan ja uusioversioinut sen länsiyleisölle nimellä Bugonia. En ole tuttu alkuperäisteoksen kanssa, mutta olen nauttinut suuresti Lanthimoksen aiemmista töistä, The Lobsterista, The Favouritesta, Poor Thingsistä sekä erityisesti Kinds of Kindnessista. En siis voinut jättää herran uutukaistakaan väliin.
Genreltään Bugonia on kreikkalaisohjaajalle tuttuun tapaan satiirinen, absurdistinen musta komedia, tällä kertaa trilleriin painottuen sekä hienoisin scifi-maustein. Seksualisointia ei harrasteta, mutta rujoa väkivaltaa, äkkivääriä käänteitä sekä surkuhupaisia hahmoja kyllä. Filmillä on paljon yhteistä myös Eddingtonin ja One Battle Anotherin kaltaisten viimeaikaisten kulttuurisotaelokuvien kanssa, sillä salaliittoteoreetikot ja vastarinta korporaatiopamppuja kohtaan näyttelevät tarinassa merkittävää roolia.
Bugonian tapahtumat käynnistyvät, kun Teddy-niminen hörhö ja hänen reppana Don-serkkunsa, kidnappaavat lääkekorporaation pomon, Michelle Fullerin. Internetin syövereihin itsensä hukannut Teddy on vakuuttunut siitä, että Michelle on andromedalainen avaruusolento. Andromedalaiset ovat nimittäin hänen mukaansa naamioituneet suuryritysten johtajiksi ja tuhoavat maapalloamme elinkelvottomaksi esimerkiksi lajikatoa lietsoen.
Leffa asettaa vastakkain kaksi pahimmansorttista ääripäätä. Teddyn todellisuusharhaiselta vaikuttava maailmankuva on tietysti surullisen tragedian sekä traumojen aikaansaannosta, mutta se ei tee miehestä vähemmän pelottavaa. Michelle taas suoltaa kylmäävää yrityselämän kapulakieltä, selostaa mustaa valkoiseksi ottamatta mitään vastuuta teoistaan sekä manipuloi ihmisiä helpommin kuin hengittää.
Rooleihin on valittu Lanthimoksen luottopelurit. Jesse Plemons on jälleen ilmiömäinen Teddynä. Näyttelijä tuntuu löytävän näihin sairaisiin hahmoihin aina uuden tulokulman. Yksin jo hänen ansiostaan elokuvaa seuraa haltioituneena. Aina erinomainen Emma Stone ei vastaparilleen juuri häviä kylmäävänä ylisuorittavana bisnesnaisena, joka tuntuisi tulevan jostain vieraalta planeetalta ihan ilman salaliittoteorioitakin.
Kun Bugonia paljastaa perusasetelmansa – kidnapattu vastaan kidnappaaja – se muuttuu yllättävän arvattavaksi elokuvaksi. Peruskäänteet osaa ennakoida ennen kuin ne käyvät toteen. Totta kai paikalle saapuva poliisi tapetaan, ja totta kai Don päätyy ampumaan itsensä, kun Michelle vakuuttelee todella olevansa hänet vieraalle planeetalle vievä avaruusolento. Loppuratkaisun arvasin puolestaan heti, kun andromedalaisista alettiin puhua: sehän on päivänselvä kaikille John Carpenterin Pahan kehä -klassikon nähneille!
Ohjaajan maneerit ovat myös jo niin tuttuja, ettei niissä ole samaa tuoreuden tuntua kuin ennen. Aggressiivisesti päälle käyvä musiikki, absurdi huumori sekä brutaalit shokkihetket, kaikki on jo ennen koettua.
Siitä huolimatta leffa on kaukana tylsästä. Lanthimos hallitsee nimittäin sekä absurdiuden että jännityksen. Michellen pitkitetty kidnappauskohtaus on esimerkiksi hilpeä. Naisen kengissä katsoja myös miettii jatkuvasti, mitä Teddyn kaltaiselle hullulle pitäisi oikein sanoa, jotta tilanteesta pääsisi pälkähästä. Kun Teddyn väkivaltaisuus alkaa puolestaan paljastua, meno muuttuu nopeaa ahdistavaksi. Eikä asiaa auta Donin jatkuva heiluminen haulikko kädessään, mikä saa odottamaan vääjäämätöntä epäonnista vahinkolaukausta.
Ohjaajalle tyypillinen komedia onnistuu myös edelleen naurattamaan. Teddyn mielikuvissa ilmapallona hänestä kiinni roikkuva äiti on esimerkiksi surkuhupaisaa mutta hillitöntä surrealismia. Se, että elokuvan Maa esitetään litteänä, naurattaa myös yksityiskohtana.
Elokuvaa on väitetty sanomaltaan jopa ihmisvihamieliseksi, mutten itse kokenut sitä niinkään kyynisenä kuin varoittavana. Tulkitsin viimeistä käännettä niin, että nyky-yhteiskuntamme validoi kyllä kaikenlaisia sekopäitä, mutta kukaan ei vaikuta silmäämme tuhokapitalismin keskellä niin hullulta kuin ihminen, joka yrittää pelastaa maailman kohtalokkaalta kurssiltamme. Jos kuuntelemme Michellen kaltaisia sieluttomia liskoja siinä, miten asiat pitäisi järjestää esimerkiksi ympäristön, sääntelyn ja varallisuuden suhteen, olemme tuomittuja. Silloin eläimet voivat yhtä hyvin vallata jälleen maan.
Otsikon Bugonia-sana puolestaan tarkoittaa alun perin kansanuskomusta ja -rituaalia, jonka mukaan mehiläiset voivat syntyä spontaanisti härän raadosta. Leffan kontekstissa tämä on vertauskuva siitä, että jotain uutta voi syntyä jonkin korruptoituneen tuhkista. Mehiläiset näyttelevät muutenkin tarinassa suurta osaa.
Kaiken kaikkiaan Bugonia tuntuu näkemistäni ohjaajansa elokuvista heikoimmalta, unohdettavimmalta ja kenties uudelleenversiointina myös tarpeettomimmalta teokselta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä on edes keskinkertainen filmi. Yllätyksettömyydestään huolimatta taitavasti näytelty ja ohjattu sieppaustrilleri pitää vastustamattomasti mielenkiinnon yllä. Sen sanoma on myös sellainen, jota ei tietystä itsestäänselvyydestään huolimatta voi toitottaa liian monta kertaa.
Lanthimoksen leffoja on vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta tällä kertaa yritän:
Kommentit
Lähetä kommentti