One Battle After Another

Paul Thomas Andersonin One Battle After Anotheria on kehuttu vuoden parhaaksikin elokuvaksi, mutta lippuluukulla se floppasi rankasti. Leffan ennustetaan tekevän 100 miljoonaa dollaria tappiota, mikä on sääli. Se ansaitsee nimittäin tulla nähdyksi.

Andersonin filmi hyppää in medias res -aloituksellaan suoraan asiaan. Miellyttävästi tarina ei kuitenkaan palaa menneisyyteen kertomaan, mistä kaikki sai alkunsa. Sen sijaan leffa pärähtää käyntiin eikä pysähdy selittelemään itseään.

Leonardo DiCaprion esittämä päähenkilö Pat ja hänen tyttöystävänsä, Teyana Taylorin näyttelemä mustaihoinen Perfidia, ovat vasemmistolaisen liberaalin vastarintaliikkeen jäseniä. He vapauttavat maahanmuuttajia viranomaisten kynsistä, taistelevat mustien oikeuksien puolesta, tekevät pommi-iskuja suuryrityksiin sekä vastustavat rahan valtaa ryöstämällä pankkeja. He ovat kuin Antifa oikeiston todellisuudesta irtaantuneissa vainoharhoissa.

Elokuvan USA on pelottava. Se on ajautunut nykypäivän Yhdysvaltoja syvemmälle dystopiaan, mutta vain pienen askeleen. Fasismi on selvästi saanut voiton, koska maahanmuuttajia ahdistellaan estottomasti, virkavalta tappaa siviilejä mielivaltaisesti, armeijaa usutetaan omia kansalaisia vastaan ja vastarinnasta puhutaan vallankumouksellisina. Takapiruina häärivät tietysti varakkaat valkoisen ylivallan kannattajat salaseuroineen.

Perfidian kumoukselliset toimet monimutkaistuvat, kun hänet saa kiinni Sean Pennin esittämä eversti Lockjaw. Lockjaw himoitsee salaa mustaihoista naista ja kiristää uhriltaan seksiä. Kun Perfidia tulee raskaaksi, ei ole varmuutta, onko lapsi Patin vai Lockjawin. Lopulta FBI:n suojeluohjelmaan joutuva nainen pakenee Meksikoon, jolloin poikaystävä joutuu pitämään huolta yksin tyttärestään. Pat vaihtaa nimensä Bobiksi ja piiloutuu vuosiksi maan alle.

One Battle After Anotherissa on paljon samaa kuin Ari Asterin Eddingtonissa. Molemmat ovat kipeitä, ajankohtaisia kuvauksia amerikkalaisista kulttuurisodista. Andersonin filmi kuitenkin valitsee leirinsä selkeämmin, mikä on hienoa. Sen sympatiat ovat erehtymättömästi vastarintaliikkeen puolella.

Elokuvan alussa umpipoliittisuus on lähellä jopa kääntyä itseään vastaan. Musta raskaana oleva kapinallisnainen ampumassa lonkalta konekiväärillä vaikuttaa nimittäin ennemmin Hollywoodin progressiiviselta fantasialta kuin miltään todelliselta.

Onneksi leffa suhtautuu asiaan itsetietoisesti. Kesken voimaannuttavimman black power -puheen leikki esimerkiksi loppuu, kun murha hiljentää tylysti paatoksen. Filmi uskaltaa myös kohdistaa irvailua nykypäivän liberaaleihin. Patin/Bobin kärsivällisyys ei nimittäin valkoisena miehenä riitä aina kovimmalle aatteen palolle tai moderneille hömpötyksille. Hän yrittää Willa-tyttärensä mieleksi käyttää ei-binäärisistä ihmisistä oikeita pronomineja, mutta manaa itsekseen: “friikit”.

Elokuvan hulvattomimmaksi kohtaukseksi nousee pitkä puhelinkeskustelu Bobin (tässä vaiheessa Bob) sekä vastarintaliikkeen yhteyshenkilön kanssa. Päähenkilö ei muista vuosien jälkeen salasanaa, jolla saisi selville tovereidensa määräämän kohtaamispaikan, ja kiroaa keskustelukumppaninsa alimpaan helvettiin. Vastapuoli langan päässä taas syyttää Bobia turvallisen tilan loukkaamisesta.

DiCaprio pääsee leffassa demonstroimaan jälleen komedisia taitojaan, kuten Don’t Look Upissa, Once Upon a Time in… Hollywoodissa sekä The Wolf of Wall Streetissä. Alkoholiin mieltyneen, marijuanaa polttelevan, sählärimäisen Bobin tulkinnassa on paljon samaa kuin näyttelijän näkemyksessä sekoilevasta Jordan Belfortista. Huonoa roolisuoritusta miehestä ei saa irti pakottamallakaan.

Pääosaesiintyjänä DiCaprio on kuitenkin filmille myös hienoinen ongelma. Vasemmistoliberaalin vastarintataistelijan housuihin ei näet oikein istu multimiljonääri valkoinen etuoikeutettu julkimo, joka lentää tosimaailmassa yksityislentokoneellaan ympäri maapalloa. Tällaisessa elokuvassa vähemmistöt pääsevät kyllä aina sivuosiin peesaamaan, mutta päärooliin heitä ei kaupallisista syistä kelpuuteta. Sinänsä ironista onkin, ettei Leon tähtivoima loppujen lopuksi riittänyt pelastamaan leffaa floppaamiselta.

Sivuosissa nähdään silti yhtälailla onnistuneita vetoja. Penn on paskanjäykkänä Lockjawina aivan hillitön. Hahmo näyttää nimensä mukaisesti leukoja puristaessaan siltä kuin voisi räjähtää minä hetkenä hyvänsä.

Lockjaw ei jää kuitenkaan pahiksena yksiulotteiseksi, vaan häntä inhimillistetään sopivasti. Miehen rakkaus vähemmistöedustajaan tuo jälleen mieleen Ralph Fiennesin kylmäävän natsikomentajan, Amon Goethen, Schindlerin listasta. Willan suhteenkin everstin tunteet ovat selvästi ristiriitaiset. Olin lisäksi positiivisesti yllättynyt, että Willa todella paljastuu hänen eikä Bobin tyttäreksi.

Benicio del Toro tekee puolestaan mainiota työtä Bobille auttavana, loputtoman rauhallisena kamppailulajimestarina. Samoin kuin Willan elokuvan lopussa pelastava comanche-juurinen palkkiometsästäjä, hän ilmentää vähemmistön edustajaa, joka osoittaa toisille valkoista ylivaltaa ja fasismia vastustaville pyyteetöntä solidaarisuutta. Heidän tekonsa saavat miltei odottamaan, että joku kuiskaisi Bobin korvaan Andorin kapinallisten tunnuslauseen: “I’ve got friends everywhere.”

Kaikkein hienointa One Battle After Anotherissa on sen ennakoimattomuus. Rakastan katsoa elokuvia, joista en leffaharrastuneisuuteni avittamanakaan osaa sanoa, mihin ne ovat oikein menossa.

Lopulta Andersonin filmissä on kyseessä aika yksinkertaisesta, joskin poikkeuksellisen tyylikkäästi kuvatusta ja leikatusta, kissa ja hiiri -leikistä. Simppeli tarina on silti täynnä käänteitä, jännitystä ja arvaamattomuutta. Lopun maantietakaa-ajon tunnelma kasvaa jo niin tiheäksi, että takamukseni hakeutui väkisinkin teatteripenkin reunalle.

Erityismaininta tunnelmanrakennuksen puolesta kuuluu leffan upealle ääniraidalle ja -suunnittelulle. Muun muassa dissonanttia pianoa, arvaamattomia lyömäsoittimia sekä äkillisiä orkestraalisia paisutuksia hyödyntävä Jonny Greenwoodin soundtrack nostattaa jännitystä riemastuttavan vinksahtaneesti.

One Battle After Another sopii vanhemmuusteemansa vuoksi myös isänpäiväkatsottavaksi, sekä bioligisille että ei-biologisille isille. Perfidia – joka onneksi ei palaa elokuvan lopussa pelastamaan päivää – summaa leffan sanoman kirjeessään tyttärelleen: tämä sukupolvi voi olla jo taistelunsa hävinnyt valtakoneistoa vastaan, mutta tärkeää on mahdollistaa seuraavalle sen jatkaminen. Elämä on yhtä taistelua toisensa jälkeen, niin vapauden puolustaminen kuin vanhemmuuskin.

Yhden kauneusvirheen Andersonin filmi tekee silti lopussaan, ja se on Lockjawin kohtalo. Koruton salamurhaajan haulikon päälaukaus olisi riittänyt enemmän kuin hyvin antagonistin tarinan päätepisteeksi. Sen sijaan hänen kuolemansa kaasukammioineen ja uuneinen on jo tarpeettoman alleviivattu ja yleisön päätä silittelevä.

Olen nähnyt Andersonilta aikaisemmin Boogie Nightsin, Magnolian ja There Will Be Bloodin, jotka ovat kaikki pitkiä leffoja. One Battle After Another jatkaa samaa linjaa, mutta kaksi tuntia 50 minuuttia sujuu senkin parissa hujahtaen. Ohjaaja-käsikirjoittajan satiirinen trilleri on kenties ensimmäinen suuren yleisön elokuva, joka uskaltaa kommentoida Yhdysvaltain nykymenoa kavahtamatta ja teeskentelemättä neutraalia. Harmi että amerikkalaiset itse vaikuttavat olevan jo liian kyllästyneitä kulttuurisotiin seuratakseen niitä vielä valkokankaalta.