No Other Choice

Kapitalismikritiikki on satiiristen mustien komedioiden teemana liki yhtä kulunut kuin surun ja menetyksen käsittely kauhuelokuvissa. Kyllä, kyllä, kaikessa on kysymys pohjimmiltaan siitä, kuinka tunteeton rahantekokoneisto jauhaa ihmiset kitaansa, kuinka yllättävää! Saman puuron ympärillä pyörivät klassikot, kuten Kasvot kuvaruudussa, Dawn of the Dead, Pahan kehä ja Amerikan Psyko, sekä uudemmista genren edustajista muun muassa Parasite, Triangle of Sadness ja Bugonia. Vaikka aiheesta on enää vaikea keksiä uutta sanottavaa, Park Chan-wookin No Other Choice onnistuu siitä huolimatta tuntumaan kummallisen ajankohtaiselta.

No Other Choicen päähenkilöllä, Lee Byung-hun esittämällä Man-sulla menee hyvin. Hän elää onnellista elämää vaimonsa, kahden lapsensa sekä koiriensa kanssa suuressa omakotitalossa. Sitten eräänä päivänä paperifirman uusi jenkkiomistaja antaa kenkää, ja miehen maailma romahtaa. Hän saa idean, jolla helpottaa työnhakua: mitä jos murhaisi kaikki muut kandidaatit, joilla on vastaavaa kokemusta?

Parkin elokuvassa eletään äärimmäisen kilpailuyhteiskunnan ahdingossa. Paperiyritys perustelee irtisanomisia otsikon mukaisella vaihtoehdottomuudella, sillä tiukassa markkinassa ei voi pärjätä kuluja karsimatta. Suorittavan portaan raukat taas käyvät kirjaimellisesti veristä kamppailua potentiaalisten työnantajien suopeudesta. Asetelma vielä korostuu siinä, että filmi sijoittuu armottomasta työntekokulttuuristaan tunnettuun Etelä-Koreaan.

Työpaikkaan on sidottu mieshahmojen identiteetti, toimeentulo ja itsetunto. Paperityöntekijän sijaan Man-su voisi ehkä ryhtyä puutarhuriksi, mutta tehtaan esihenkilönä toimineelle työ ei olisi yhtä hohdokasta. Kun palkka ei juokse, myös takaisin ostettu ja hartaudella remontoitu lapsuudenkoti uhkaa joutua seuraavan nousukkaan hyppysiin. Kaikkein pahinta on silti häpeä, joka kohtaa työtöntä.

Vaimot yrittävät kyllä tolkuttaa miehilleen, ettei ongelma ole työn menettämisessä vaan siinä, miten he suhtautuvat siihen. Man-sun puolisokin ihmettelee, mihin hänen rakkaansa itsevarmuus katoaa saman tien, kun mononkuva koristaa takapuolta. Toisaalta pakokauhu on ymmärrettävää, sillä ammattiin on sidottu koko ihmisen yhteiskunnallinen asema.

Toksinen maskuliinisuus näyttelee elokuvassa merkittävää osaa. Hiljaisessa ahdistuksessa rypiessään miehet turvautuvat päihteisiin, ajautuvat jopa itsemurhaan. Ja tietysti filmin premissin mukaisesti paha olo purkautuu myös väkivaltana.

Leffan lopussa Man-su saa viimein raavittua ja kynsittyä itselleen uuden työpaikan. Vaikka hän kokee itsensä voittajaksi, samalla hän on uhrannut muun muassa rakkauden parisuhteestaan. Vaimo ei tosin paljasta miehensä tekoja poliisille, sillä myös hän arvostaa taloudellista turvaa ja vakautta.

Ironisesti Man-su löytää itsensä uudelta työpaikaltaan ainoana sieluna keskeltä tekoälyn ohjaamia koneita. Mies iloitsee onnestaan, kun kylmät luontoa tuhoavat laitteet jauhavat puuta kulutushyödykkeiksi. Lienee silti vain ajan kysymys, milloin myös hänet korvataan.

Sieluttomat koneet, jotka murskaavat ihmisen automatisoituun hammasrattaistoonsa, ovat olleet kiinteä osa kapitalismikritiikin kuvastoa aina Charlie Chaplinin Nykyajasta lähtien. No Other Choice ottaa kuitenkin kohteekseen nimenomaan tekoälyn. Se tekee selväksi, että kaikista kauniista puheistaan huolimatta korporaatiot ovat valmiita korvaamaan AI:lla työntekijänsä silmänräpäyksessä, kun teknologia vain kehittyy. Mihin on menossa yhteiskunta, jossa valtavasta määrästä ihmisiä uhkaa tulla tarpeettomia samaan aikaan, kun omistus keskittyy yhä harvemmille?

Vaikka Parkin filmin sanoma on kylmäävä, tarinan sävy on kaikkea muuta. Absurdissa huumorissa on slapstick-henkeä, ja alkupuolella on hilkulla, ettei elokuva lipsahda ylenmääräisen koheltamisen puolelle. 

No Other Choice ei olekaan suuren osan kestostaan mikään ääneennaurattaja. Kun hitaalla liekillä palava komedia kuitenkin saavuttaa huippunsa, naamaa on yleisössä vaikea pitää vakavana. Lee demonstroi myös pääroolissa skaalaansa, sillä Squid Gamen karismaattisena kivikasvoisena pahiksena maailmanmaineeseen noussut näyttelijä solahtaa vaivattomasti surullisen hahmon ritarin saappaisiin.

Kiehtovinta leffassa on silti sen audiovisuaalinen anti. Monet ohjaajat saisivat hakea Parkilta mielikuvituksellisuutta teoksiinsa, sillä filmi imaisee mukaansa kekseliäillä kuvakulmillaan, huikealla kameratyöskentelyllään, nerokkaalla leikkauksellaan sekä hillittömällä äänimaailmallaan. Yksikään kohtaus ei ole tavanomainen tai yllätyksetön, minkä vuoksi elokuva naulitsee katsojan penkkiinsä alusta asti.

Pientä saksimista No Other Choice olisi voinut silti kaivata lopussaan. Viimeiseltä tuntuvia kohtauksia riittää yksi toisensa jälkeen, vaikka varsinainen päätepiste on jo kaukaa arvattavissa.

En ole nähnyt Parkin elokuvista aiemmin kuin kulttiklassikko Oldboyn, mutta No Other Choice vakuuttaa minut siitä, että herran tuotantoon pitäisi tutustua laajemminkin. Korealainen äkkiväärä komedia hengästyttää kuvallisella annillaan ja jättää epämukavan olon kyynisellä sanomallaan. Vaihtoehdottomuuden retoriikkaa kelpaa toistella samalla, kun painamme yhdessä kaasua kohti jyrkännettä.