Starship Troopers – Universumin sotilaat

Jos nykypäivänä on aihetta olla huolissaan ihmisten medialukutaidon heikkenemisestä, ei se ollut hääppöistä aikoinaankaan. Sen todistaa hollantilaisohjaaja Paul Verhoevenin vuoden 1997 scifi-toimintasatiiri Starship Troopers. Kulttiklassikkoelokuvaa syytettiin ilmestyessään fasismin ihannoinnista, vaikka se tekee pilaa Robert A. Heinleinin samannimisen alkuperäisteoksen militarismin kustannuksella.

Nykykatsojan on vaikea ymmärtää, miten Starship Troopers on voitu vajaa kolmekymmentä vuotta sitten ottaa tosissaan. Verhoeven oli jo aikaisemmin ohjannut RoboCopin ja Total Recallin kaltaisia satiirisia teoksia, minkä olisi luullut olevan vihje. Siinä missä RoboCopissa huumoria väännettiin elokuvaa katkovista hirtehisistä uutislähetyksistä ja mainoksista, Starship Troopersissa samaa virkaa toimittavat hallituksen propagandatietoiskut: “Would you like to know more?” Päähenkilöitä taas esittävät törkeän komeat, jykeväleukaiset sekä ärsyttävän kauniit, säihkyvähymyiset näyttelijät, jotka huokuvat arjalaista energiaa. Kuolettava onnettomuus alokasleirillä on puolestaan niin överiksi vedetty, ettei sille voi kuin hörähtää.

Fasismi on toki Starship Troopersin maailmassa vahvasti esillä, joskin ironisessa sävyssä. Tulevaisuuden yhteiskunnassa ihminen ei saa kansalaisen statusta ja äänestysoikeutta listautumatta armeijan palvelukseen. Propagandan ohella väkivallan ihannointi, verenhimoinen uho, armoton oikeuskäsitys sekä yksilön häivyttäminen osaksi koneistoa ovat osa arkea. Vihollisen virkaa toimittavista araknidi-avaruusolennoista puhutaan myös “ötököinä”, mikä muistuttaa vastaavaa epäinhimillistävää puhetta, jota on harrastettu historiassa esimerkiksi juutalaisista. Visuaalinen estetiikka taas tuo leffassa mieleen 1900-luvun totalitaariset valtiot symboleita ja univormuja myöten.

On kiinnostavaa, miten elokuva onnistuu myös sitomaan periamerikkalaisuuden hienovaraisesti osaksi fasismin symboliikkaa. Esimerkiksi jenkkifutis näyttäytyy fyysisessä mahtailussaan väkivallan jatkeena. Yhdysvaltalaisille tyypillinen patrioottinen lipun liehuttelu puolestaan kytkeytyy leffassa ylivertaisen ryhmäidentiteetin korostamiseen.

Vaikka Verhoeven sovittaa lähdemateriaaliaan kieli poskessa, hän ei pelkistä hahmojaan ja tarinaansa pelkäksi vitsiksi. Hollywood-toimintaelokuvaksi keskeiset henkilöt ovat jopa tavallista paremmin pohjustettuja. Casper Van Dienin esittämä Johnny Rico saattaa esimerkiksi olla puisevan kirkasotsainen sankari, mutta toisaalta hänessä on sellaista haavoittuvuutta, jota toimintafilmien päähahmoissa harvoin näkee. Elokuvan alussa tyttöystävä jättää hänet, johtajavastuussa hän möhlii kriittisesti, ja ensimmäisessä taistelussa hän jää hetkessä alakynteen.

Sivuhenkilöistä puolestaan traagisin on Johnnyyn rakastunut Dizzy, joka seuraa armeijaan hänen perässään. Niin pöhköltä kuin se kuulostaakin, naisen julma joskin arvattava kuolema kirpaisee hänen voitettuaan viimein Johnnyn sydämen.

Siitä huolimatta, että Starship Troopersin sotilaat ovat voitonvarmuudessaan ja rehentelyssään hyvin samanlaisia kuin Aliens – paluun mariinit, elokuva havainnollistaa myös heidän välillään vallitsevaa yhteishenkeä. Filmi ei jätäkään epäselväksi, että sotaan houkutellut nuoret ovat tarinan uhreja. Mielenkiintoisesti tulevaisuuden armeijassa vallitsee fasismin rinnalla sukupuolten tasa-arvo, mikä on epäuskottavampaa kuin tulta syöksevät avaruuskoppakuoriaiset.

Elokuva näyttää yllättävänkin paljon paljasta pintaa nuoria kuvatessaan. Osa tästä on perusteltua, kuten suihkukohtaus, joka viestii myös sukupuolinormien puuttumisesta. Hetkittäin se tuntuu silti mehustelevalta, kuten Johnnyn ja Dizzyn viettäessä viimeistä iltaa kahdestaan.

Edes toimintaleffana Starship Troopers ei ole hassumpi. Verhoevenin teoksille tyypillisesti se on brutaali ja säälimätön. Kun araknidit silpovat sotilaita kappaleiksi, posketon meno naurattaa, mutta sitä tekee samalla miltei pahaa katsoa. Johnnyn ex-tyttöystävä tosin kestää elokuvan loppupuolella osumaa jopa koomisen paljon tahdin siitä hidastumatta.

Filmin efektit ovat kestäneet hämmentävän hyvin aikaa, joskin epätasaisesti. Elokuva sovittaa yhteen taidokkaasti sekä aikansa CGI:tä että käytännön tehosteita, kuten pienoismalleja, animatroniikaa ja fyysisiä lavasteita. Tietokonejälkeä on etenkin araknidien osalta vaikea uskoa vuoden 1997 tuotokseksi. Eniten silmään nykypäivänä pistävät suuret “tankkiötökät”, jotka eivät istu yhtä saumattomasti muuhun kokonaisuuteen.

Elokuvan loppuratkaisu on tarkoituksella monitulkintainen. Kuuluisassa kohtauksessa Neil Patrick Harrisin näyttelemä psyykkisiä voimia omaava tiedustelu-upseeri lukee kaapatun yhdyskuntaa johtavan “aivoötökän” ajatuksia ja toteaa voitonriemuisesti: “It’s afraid!” Heti tämän jälkeen ihmiset ryhtyvät suorittamaan raakalaismaisia kokeita vangilleen kuin natsit juutalaisille tai japanilaiset kiinalaisille Mantšuriassa.

Ironia piilee tietysti siinä, että avaruusolennon pelko todistaa niiden olevan kykeneviä ajatteluun ja tunteisiin – toisin kuin ihmiskunnan propaganda antaa ymmärtää. Molempien osapuolten psyykkiset voimat mahdollistaisivat myös lajien välisen kommunikaation ja yhteisymmärryksen. Militaristinen yhteiskunta ei kuitenkaan kykene kuin sodan jatkamiseen ja kasvavaan tuhoon.

Verhoevenin ongelma on sama kuin Frank Herbertin Dyynissä: opetus ei ole riittävän rautalangasta väännetty, jotta se aukenisi suurelle yleisölle. Elokuva on ansaitusti noussut myöhempinä vuosina uuteen arvostukseen. Nykypäivän poliittinen ilmapiiri osoittaa, että se on poikkeuksellisen älykäs ja kaukokatseinen scifi-toimintaleffa, joka viihdyttää myös toimintansa puolesta. Viimein sain ruksattua tämän ysärihelmen pois katselulistaltani; olen tehnyt osani!

Näkemieni Verhoeven-filmien paremmuusjärjestys: