The Odyssey

Pronssikausi päättyi valtioiden hajoamiseen ja kansainvälisen kauppajärjestelmän romahdukseen. Valtavan ketjureaktion sai aikaan todennäköisesti joukko kasautuvia ympäristökriisejä ja yhteiskunnallisia ongelmia, joihin järjestelmä ei ollut valmis vastaamaan. Myyttiselle myöhäispronssikaudelle sijoittuu myös Christopher Nolanin The Odyssey, joka sovittaa valkokankaalle klassisen muinaiskreikkalaisen Odysseia-runoelman. Se peilaa tarun kautta nyky-yhteiskuntaamme, joka pronssikauden maailman tavoin on ajautumassa vaikeuksiin.

Nolanin uutukainen sai osakseen paljon kritiikkiä jo ennen ilmestymistään. Mustaihoisen Lupita Nyong’on roolittaminen prinsessa Helenaksi herätti ajallemme tyypillisesti woke-syytöksiä huolimatta siitä, ettei valtaosa muistakaan filmin näyttelijöistä ole etniseltä taustaltaan kreikkalaisia. Huhuttiinpa jopa, että transnäyttelijä Elliot Page esiintyisi elokuvassa Akilleuksena. Hahmojen haarniskoille ja kypärille puolestaan naureskeltiin aikakauteen sopimattomina. Moni ei myöskään osannut ottaa vakavasti sitä, että miekka ja sandaali -eepoksessa puhutaan modernia amerikanenglantia juhlallisemman brittienglannin sijaan.

Valituksenaiheet ovat kuitenkin hälvenneet leffan ilmestyttyä. Vastoin Internet-vihaajien spekulaatioita The Odyssey on osoittautunut kassamagneetiksi. Ja kukapa muukaan voisi elvyttää käytännössä kuolleeksi julistetut eeppiset spektaakkelit kuin Nolan? Jopa Ridley Scottin Gladiator-superhitin jatko-osa oli floppi sekä kaupallisessa merkityksessä että arvostelumenestykseltään.

The Odysseyn suosio on sen sijaan ansaittua. Kyseessä on nimittäin erinomainen, Hollywood-tekeleeksi huomattavan monitasoinen ja kunnianhimoinen elokuva.

Vaikka filmin näyttelijäkaarti ylitsepursuaa tähtiä, he eivät tukahduta toinen toisiaan. Matt Damon on yllättävän vakuuttava nimikkosankarina, jonka hartioita painaa syyllisyys. Anne Hathaway ryöstää jokaisen kohtauksen kuningatar Penelopena, joka naisena kelpuutetaan pätevyydestään huolimatta vain Ithakan kuningaskunnan sijaishallitsijaksi. Tom Holland tekee niin ikään onnistuneen roolityön Odysseuksen poikana, Telemakhoksena, joka toimii eräänlaisena yleisön sijaishahmona. Robert Pattinson taas muovaa filmin antagonistista, Penelopen kosijasta Antinouksesta, käsikirjoituksen sivuja kiinnostavamman. Tunnustusta ansaitsee myös John Leguizamo Odysseuksen uskollisena sokeana palvelijana Eumaeuksena. Eikä Pagekaan esitä Akilleusta vaan paljon pienempää sivuosaa.

Roomalaiskypärillä varustautuneet ja viikinkilaivoilla matkustavat muinaiskreikkalaiset saattavat kieltämättä vaikuttaa huvittavilta historiansa tunteville. Historiallinen epätarkkuus ei ole kuitenkaan merkittävä asia, sillä Odysseia ei ole historiallinen tarina vaan myytti. Se antaa sovittajalleen paljon tulkinnanvapautta. Korkeintaan tuotantoa voi syyttää designin mielikuvittomuudesta.

Ulkoisesti ja äänimaailmaltaan The Odyssey on kaikesta huolimatta vaikuttava. Nolan-elokuvien tavaramerkit ovat toki läsnä: kylmän siniharmaa värimaailma, voimakkaat bassoäänet, kasvava rumpupulssi. Silti ohjaajan kädenjälki ei käänny leffaa vastaan, kuten monet pelkäsivät.

Filmi riisuu fantasiasta fantasiaestetiikan samaan tapaan kuin Game of Thrones ja sen sisarsarjat. Aidoissa lokaatioissa kuvaaminen sekä luonnonvalon hyödyntäminen luovat kohtauksiin jylhyyttä, kun taas käytännön efektien suosiminen maanläheisyyttä. Visuaalisella ilmeellä on myös tarinallinen tarkoitus, sillä autiot tuulenpieksemät rannat muuttuvat sitä lohduttomammiksi, mitä pidemmälle Odysseuksen harharetket etenevät.

Joistakuista tällainen fantasiarealismi voi kuulostaa tylsältä tavalta modernisoida Odysseiaa. Elokuvasovitus on tosiaan sävyltään tyystin erilainen kuin alkuperäisteos. Poissa ovat seikkailullisuus, huumori ja lämpö, tilalla katumuksen täyteinen, synkkä ja haudanvakava sovitustarina. Juoni noudattelee lähdemateriaalinsa pääpiirteitä, mutta yksityiskohdat muuttuvat paljon.

Tämä toisaalta sopii Odysseian alkuperäiseen suulliseen kerrontaperinteeseen. Jokainen tarinankertoja tuo tapahtumiin oman tulkintansa ja painotuksensa. Nolanilla on muutoksiinsa myös painavat tarkoitusperät.

Kotiinpaluu ei ole leffan Odysseukselle niinkään täynnä jännittäviä sattumuksia kuin kiirastuli, jonka hän joutuu kärsimään rangaistuksena teoistaan. Alkuperäisrunossa muun muassa kyklooppi, Kirke, seireenit sekä Skylla ja Kharybdis tekevät kertomuksesta satumaisen. Valkokangasversiossa sitä vastoin Polyfemos ja Kirke edustavat liki puhdasta kauhuelokuvaa.

Pimeässä vaanivaa kammottavaa yksisilmäistä hirviötä ei tällä kertaa vedätetäkään sanaleikeillä. Kun Kirke vuorostaan muuttaa Odysseuksen miehet sioiksi, siitä saadaan aikaiseksi suoranaista body horroria. Oli muutoksista mitä mieltä tahansa, kohtausten tehokkuutta on vaikea kiistää.

Kirken tapaaminen antaa myös ensimmäisen vihjeen, että leffassa on kysymys jostain tummanpuhuvammasta kuin pelkistä epäonnisista harharetkistä. Noita nimittäin perustelee Odysseuksen miesten ylle langettamansa loitsun sillä, että he ovat pohjimmiltaankin sodassa uhrejaan raiskanneita sikoja.

Jos jossain suhteessa Hollywood-sovitus pysyy alkuperäiselle uskollisena, niin eri aikatasoissa loikkimisessa. Ajalla leikittely on usein muodostanut Nolanin filmeissä merkittävän elementin. The Odyssey ei ole poikkeus.

Ekspositiossa ohjaaja-käsikirjoittaja on puolestaan kehittynyt. Filmin alku on raskastakin informaation kaatamista katsojan niskaan. Tiukka looginen leikkaus, joka pomppii hahmosta ja ajanhetkestä toiseen, saa sen tuntumaan silti luontevalta ja liki huomaamattomalta. Jo Oppenheimer nivoi taitavasti yhteen otoksia kuvallisilla assosiaatioilla, ja sama jatkuu The Odysseyssa. Jälleen täytyy suorastaan ihailla kerronnan tehokkuutta.

Nolanille tyypillisesti taustoittaminen on toki välillä osoittelevaa. Tarinan teemojen kannalta tärkeä Zeuksen laki toistetaan katsojalle laskujeni mukaan ainakin viisi kertaa. Auringonlaskuun leikataan myös useaan otteeseen ikään kuin visuaalisena muistutuksena, kun Odysseus miettii pakenemista länteen vaimonsa kanssa. Silti asioiden auki selittäminen tuntuu leffassa vähemmän kömpelöltä kuin esimerkiksi Inceptionissa tai Interstellarissa.

Vasta lopussaan filmi paljastaa, mihin sen totinen tarina kulminoituu. Troijan valtaaminen esitetään Odysseuksen takaumassa verilöylynä, jossa kreikkalaiset murhaavat julmasti kaupungin siviiliväestön naisia ja lapsia myöten. Kuuluisan hevosjuonen laatijana päähenkilö potee asiasta valtavia omatunnontuskia.

Ovelana psykologisena käänteenä Zendayan näyttelemä Athena-jumalatar, joka on ilmestynyt Odysseukselle pitkin elokuvaa, osoittautuu miehen syyllisyyden ruumiillistumaksi. Hän on todellisuudessa muisto nuoresta tytöstä, jonka Odysseus on tappanut Troijassa.

Nolanilla on tapana rakentaa mieleenpainuvimmat hetkensä niin, että ne muuttavat ratkaisevalla hetkellä tapahtumien tulkintaa. Tämä pitää paikkansa muun muassa Mementossa, Inceptionissa, The Prestigessä sekä Oppenheimerissa. Myös The Odysseyn huipennus on samalla tavalla upea, tunteisiin vetoava kohtaus.

Erityiskiitos kliimaksin vaikuttavuudesta kuuluu Nolanin luottosäveltäjä Ludwig Göranssonin monumentaaliselle musiikkiraidalle, joka rikkoo miekka ja sandaali -elokuvien odotuksia. Sen rytmiset kuviot vaikuttavat kiihtyvän jatkuvasti, kuten Hans Zimmerin Dunkirk-soundtrackilla, luoden ahdistavan, painostavan vaikutelman. Elokuvan nimikkokappaleen toistuva huilumotiivi sieppaa puolestaan sydämestä.

Leffan nykypäivää peilaava sanoma liittyy sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen hajoamiseen. Troijan hevonen on huijauksena rikkonut aikakauden pyhää sääntöä, Zeuksen vieraanvaraisuuden lakia. Seurauksena kansakuntien väliset, yleisesti hyväksytyt normit alkavat romuttua ja keskinäinen luottamus murtua.

“Merikansat”, jotka elokuvassa uhkaavat Ithakaa, ovatkin loppujen lopuksi Odysseus itse ja hänen jäljittelijänsä. Kun tabut on kerran hylätty, norminpurkutalkoot ovat levinneet kulovalkean tavoin, eikä mikään ole enää sodassa pyhää. Kaikkialle levinnyt kunniaton käytös saavuttaa Ithakan huhuna barbaarisista ja ryöstelevistä merikansoista.

Odysseuksesta kehkeytyy tarinan antisankari, jonka voitto Troijan sodassa on Pyrrhoksen voitto. Hän päätyy toiminnallaan romuttamaan koko pronssikauden sivilisaation.

The Odyssey heijastelee loppuratkaisullaan nykypäivän maailmantilannetta, jossa röyhkeät johtajat turvautuvat yhä häikäilemättömämpiin keinoihin tavoitteidensa saavuttamiseksi. Samalla he rikkovat kansainvälisiä sopimuksia ja epävakauttavat entisestään ympäristökriisien haurastuttamaa globaalia järjestelmää, joka perustuu lopulta keskinäiseen kaupankäyntiin ja luottamukseen. Näin seuraukset kääntyvät ennen pitkää näitä johtajia itseään vastaan, samoin kuin voitto Troijassa kääntyy Odysseusta ja sodan aloittanutta Agamemnonia vastaan. Puuhevosesta muodostuukin filmin viimeisenä kuvana varoituksen symboli.

Elokuvan selkein tyylirikko on Odysseuksen taistelu hänen vaimonsa kosijoita vastaan. Vaikka kohtaus on alkuperäistarinalle uskollinen, sankarin synnit lunastava miehinen voimafantasia ei käy yksiin leffasovituksen teemojen kanssa. Mäiske myös havainnollistaa sekavilla lähikuvillaan ja liian nopealla leikkauksellaan, ettei Nolan ole edelleenkään parhaimmillaan toimintaohjaajana.

Olen kuitenkin jälleen yllättynyt, kuinka suuren vaikutuksen minuun ohjaajan tuorein työ teki. Oppenheimer on edelleen kirjoissani Nolanin mestariteos, mutta The Odyssey ei jää kauaksi jälkeen. Suurena kesäelokuvaspektaakkelina se uskaltaa haastaa katsojaansa ja sanoa jotain ajankohtaista maailmanpoliittisesta tilanteesta. Eri asia on, osaako nyky-yleisö vetää yhtäläisyysviivoja Odysseuksen aikakauden ja omansa välille.