Ensimmäisinä vuosikymmeninään Disney osoittautui mestariksi klassisten lastentarinoiden sovittamisessa animaatiomuotoon. Studion versiointien hienous on siinä, että ne uskaltavat ottaa vapauksia lähdemateriaalistaan ja tarjota niistä kokonaan oman näkemyksensä. Liisaa Ihmemaassa seurasi vuonna 1953 Peter Pan, joka pohjautuu J. M. Barrien tunnettuun näytelmään.
Peter Panin tarinan, jossa Leena ja kumppanit lähtevät lentävän nimikkosankarin matkassa Mikä-Mikä-Maahan, tietävät kaikki. Se on pohjimmiltaan kertomus aikuiseksi kasvamisen väistämättömyydestä. Satu kuitenkin kehottaa myös kantamaan osan lapsuuden ennakkoluulottomuudesta sekä mielikuvituksesta mukanaan aikuisuuden harmaaseen arkeen.
Tarinan varsinainen päähenkilö onkin teini-iän kynnykselle astunut Leena, ei niinkään Peter Pan itse. Taivaalla liihottava poika on tarkoituksellisen yksiulotteinen mieslapsi, joka ei kehity, muutu eikä opi mitään. Vaikka hahmon pointti on selvä, se tekee hänestä myös sankarina varsin epäsamaistuttavan ja luotaantyöntävän. Symppasin jopa kapteeni Koukkua häntä enemmän.
Animaationsa puolesta Peter Pan on yhtä valloittava kuin muutkin Disneyn saman aikakauden klassikot. Hahmojen liioitellut liikkeet ovat sulavia, ja heissä on riemastuttavaa ilmeikkyyttä. Esimerkiksi Koukkua ja hänen vainolaistaan, herätyskellon syönyttä krokotiilia, on jatkuvasti ilo katsella. Panin ja Koukun miekkataistelut yllättävät puolestaan näyttävyydellään.
Animaattorit ovat myös olleet filmissä aiempia Disney-tuotoksia tuhmemmalla tuulella. Helinä-keijun pikkuhousut vilahtelevat tuon tuostakin, ja Peteriä piirittävät myös vähäpukeiset merenneidot. Ylipäänsä kaikki elokuvan naishahmot tuntuvat jahtaavan sen päähenkilöä.
Leffassa kukoistaa erityisesti sen slapstick-huumori. Peterin ja Koukun keskinäinen kissa ja hiiri -leikki muistuttaa läheisesti toista aikakauden piirrettyä, Tomia ja Jerryä. Reppanaa merirosvoa käy naurun lomassa suorastaan sääliksi, kun hänen nemesiksensä pitää häntä pilkkanaan ja aiheuttaa hänelle pinteen toisensa jälkeen.
Aikakauden asenteet paistavat filmistä hetkittäin negatiivisesti. Saaren intiaanien kuvaamisessa stereotypiat pääsevät nimittäin valloilleen. “What Made the Red Man Red?” -kappaleessa lauletaan muun muassa, että intiaanit saivat väitetyn punaisen ihonvärinsä ensimmäisen intiaaniprinssin punastuessa neidon suudelmasta. Elokuva myös käyttää avoimesti nykypäivänä loukkaavaksi koettua injun-sanaa.
Rasistisvivahteisuudet poislukien 50-lukulaisuus tuo toisaalta filmiin sellaista särmää ja mustaa huumoria, mitä nykypäivän lastenleffoissa harvoin kohtaa. Koukku esimerkiksi ampuu hengiltä yhden kuvan ulkopuolelle jäävistä miehistön jäsenistään, kun taas Helinä-keiju taas yrittää puhtaasti murhauttaa Leenan, jolle hän on mustasukkainen. Peter vuorostaan on leikannut menneisyydessä Koukulta käden irti ja syöttänyt sen krokotiilille. Ylipäänsä elokuva ei aliarvioi nuorempaa yleisöään turhanpäiväisellä tapahtumien pehmittämisellä.
Peter Pan ei nouse Disneyn vanhemmassa tuotannossa kaikkein kirkkaimpien huippujen joukkoon. Elokuvan tekohetki näkyykin lopputuloksesta sekä kielteisillä että positiivisilla tavoilla. Animaationa filmi on joka tapauksessa säilynyt ilmaisuvoimaisena ja sen seikkailu yhä mukaansatempaavana.
Disney-animaatioklassikkojen paremmuusjärjestys tähän mennessä:
Kommentit
Lähetä kommentti