The Mandalorian and Grogu

Marraskuussa 2019 The Mandalorian -tv-sarja osoittautui Disneylle Star Wars -franchisen väliaikaiseksi pelastukseksi. Nurkan takana julkaisua odotti kammottava The Rise of Skywalker -kalkkuna, joka sinetöi jatko-osatrilogian historiaan hävettävän surkeana esityksenä. Kypäräpäisen palkkiometsästäjän seikkailuista innostuivat sen sijaan monet heistäkin, jotka inhosivat J.J. Abramsin ja Rian Johnsonin elokuvia. Mandalorialaisen aisapari, “vauva-Yoda” Grogu, varmisti puolestaan, että Disney+-suoratoistopalveluun riitti myös naiskatsojia.

Klassisesta Lone Wolf and Cub -mangasarjasta innoitusta hakenut The Mandalorian jakoi alusta asti mielipiteitä episodimaisuudellaan. Toisten mielestä sarja junnasi paikallaan, toisten mielestä viikon keikka -konsepti oli raikas tuulahdus menneisyyden televisiovuosilta. Kakkoskaudellaan show alkoi jo saada jonkinlaista jatkuvuutta ja huipentui muistettavasti.

Sitten mentiin metsään kuin Imperiumi Endorissa. Jostain käsittämättömästä syystä sarjan juonenkäänteitä jatkettiin The Book of the Boba Fett -spinoffissa, josta muodostui käytännössä The Mandalorianin heikko kausi 2,5. Kolmanteen tuotantokauteen mennessä tarinan keskeinen cliffhanger oli resetoitu, eikä sarja löytänyt enää lainkaan suuntaansa. Mandalorialainen itse vaelteli kuin sivuhenkilönä omassa show’ssaan.

Siksi Disneyltä on vähintään erikoinen ratkaisu, että ensimmäisenä Star Warsina yli kuuteen vuoteen elokuvateattereihin saapuu kammottavan kömpelösti nimetty The Mandalorian and Grogu. Leffan lattea mainoskampanja ei ole herättänyt yleisössä minkäänlaista innostusta. Suosiohuippunsa ohittaneen sarjan valkokangasversio saa olla tyytyväinen, jos siitä ei kehkeydy noloa floppia.

Luulisi siis, ettei The Mandalorian and Grogulla olisi varaa olla nykäisemättä edes jonkinlaista ässää hihastaan. Mutta ei. Se tuo sitä vastoin mieleen läheisesti Cowboy Bebop -elokuvan: kyseessä on vain yksi episodimaisen show’n elokuvan mittaan venytetty tyhjänpäiväinen sivuseikkailu vailla mitään suurempaa tarinallista merkitystä.

The Mandalorian and Grogu on monella tapaa hämmentävä epäelokuva. Siitä puuttuu täysin hahmonkehitys, jännite, draama ja emotionaalinen paino. Kukaan leffassa ei kasva, muutu tai opi mitään. Tapahtumilla ei ole lainkaan seurauksia eikä niistä ole löydettävissä minkäänlaista syvempää merkitystä.

Leffan juoni on suorastaan hävyttömän yhdentekevä. Koska Star Warsin galaksi on mittakaavaltaan maailmankaikkeuden pienin, sankarikaksikko saa Uudelta tasavallalta toimeksiannon palauttaa Jabba the Huttin pojan tämän sedän ja tädin huomaan. Matkalla Jabban sisarukset paljastuvat odotettavasti tarinan konniksi. Elokuvan jälkimmäinen puolisko, jossa Huttit ottavat mandalorialaisen vangikseen, on omituisen löysästi kytköksissä sen ensimmäiseen – ikään kuin leffa oivaltaisi vasta puolivälissään, mistä se haluaa kertoa.

Filmin dialogi on puolestaan kankeinta, mihin olen vähän aikaan törmännyt. Vuorosanat ovat täynnä epäinspiroituneita kliseitä, jotka lähinnä selostavat tapahtumia ja taivuttavat rautalangasta hahmojen motiiveja.

Osassa repliikeistä ei sitä paitsi ole mitään järkeä. Mitä tarkoittaa, kun Hutt sanoo: “I am my own man”? Ja miksi Huttit kokevat tarpeelliseksi kertoa mandalorialaiselle, kuinka pitkään he elävät. Hänhän osaa heidän kieltään, aivan kuin hän ei olisi perillä asiasta!

The Bearista tutun Jeremy Allen Whiten ääninäyttelemä Jabban poika, Rotta the Hutt, on uutena sivuhahmona täysin unohdettava. Leffa rakentuu tämän naurettavan lihaskimppupötkylän ympärille muttei tarjoa lopulta mitään syytä välittää hänestä.

Edes elokuvan toimintakohtaukset eivät vakuuta. Ne ovat täysin vailla huippuhetkiä, kekseliäisyyttä tai näkemystä. Voittamattoman sankarin puolesta on mahdoton jännittää, eikä edes tarinan puolenvälin jälkeinen myrkytetyksi joutuminen hämää ketään. Jatkuvasti ylipitkäksi venyvä tunnoton mättö oikein korostaa sitä, että kirjaimellisesti kasvoton, tusinapahiksille turpaan antava, persoonaton päähenkilö on kuin videopelihahmo huonossa mielessä.

Kehuja voi antaa toki siitä, että filmin efektit käyttävät paljon nukketekniikkaa ja jopa stop-motionia. Tehostetaiteilijoiden lahjat menevät kuitenkin hukkaan, sillä kokonaisuus vesitetään rekkalastillisella halvan näköistä CGI:tä. En myöskään voi rehellisesti väittää, että Grogu olisi nukketuotoksena aina täysin vakuuttava.

Pieni vihreä vintiö vastaa kuitenkin elokuvan viihdyttävimmästä annista. Se ei tosin ole vielä paljon. Filmin ensimmäisen puoliskon hän viettää vielä täysin statistina eikä onnistu murtautumaan Voiman avulla edes pikkuruisesta häkistä. Kun Mando kamppailee myrkytyksen kanssa, sidekick saa vihdoin estradin itselleen. Naiskatsojien teatterissa päästämät awww-huokaukset vahvistivat, ettei Mikki Hiiren edelleenkään tarvitse huolestua pehmolelumyynnin sakkaamisesta.

Silti ei voi kuin ihmetellä, miten laiskasti leffa lopulta hyödyntää Grogua. Taaperon lailla tolskaavan pikkukaverin luulisi olevan loputon huumorin lähde, mutta hänen varaansa rakennetaan vain pari puolivillaista vitsikyhäelmää. Muuten ohjaaja-käsikirjoittaja Jon Favreau tyytyy hahmon suuriin silmiin ja koomiseen ympäriinsä töpöttelyyn.

Black Pantherilla, Oppenheimerilla sekä Sinnersillä Oscareja voittaneen Ludwig Göranssonin sävellykset keräsivät The Mandalorian -sarjassa aikoinaan paljon kehuja. Samoja teemoja kierrätetään The Mandalorian and Grogussa paljon, mutta nyt mukana on vahvempaa kasarimaista syntikkasoundia. Musiikki ei herätä suuria fiiliksiä, mutta onpahan muuta kuin iänikuista John Williamsia.

Elokuvan loppuhuipennus puolestaan hyytyy kuin Millennium Falcon ennen hyperajoloikkaa. Koska Hutt-sisarukset ovat pahiksina vähemmän mielenkiintoisia kuin keskimääräiset Marvel-konnat, kliimaksi ei tunnu kliimaksilta. Ennen lopputekstejä paetaan tietysti suurta räjähdystä täysin keinotekoisen aikataulupaineen kourissa.

On pöllämystyttävää, miten vähän The Mandalorian and Grogu vaikuttaa edes yrittävän. Jopa puolituntiseksi tiivistettynä se olisi emosarjan jaksoista heikompaa osastoa. Kyseessä on mauttoman Mäkkäri-aterian valkokangasvastine, jota toimitusjohtaja kutsuu tuotteeksi. Viime vuosikymmenen kehnoimmasta elokuvasta, The Rise of Skywalkerista, on mahdoton vetää huonommaksi, mutta kovasti Disney kyllä yrittää.