Obsession

Jos Curry Barkerin The Chair -lyhytelokuva ei vakuuttanut minua lainkaan, 26-vuotiaan sensaation ensimmäinen kokopitkä elokuva Obsession ottaa luulot pois. Kuten jo viime vuoden suosikkeihini kuuluvan Weaponsin kohdalla totesin, kauhukomedia ei ole helppo laji: komedialla on tapana syödä kauhun tunnetta. Barker onnistuu kuitenkin tempussa kuin vanha tekijä. Obsession on yhtä aikaa sekä psykologisesti piinaava että hillittömän hauska elokuva vastakaiuttomasta rakkaudesta.

Obsessionin päähenkilö on nyhverö Bear, joka on auttamattomasti ihastunut ystäväänsä Nikkiin. Tilanne on kaikille tuttu. Mies hyörii sydämensä valitun ympärillä, aina valmiina kuuntelemaan ja palvelemaan. Tunteistaan hän ei silti uskalla puhua, vaikka siihen tarjottaisiin tuhannen taalan paikkaa. Tosiasiassa hän on tietämättään tuomittu aikoja sitten kaverivyöhykkeelle.

Barkerin filmin perimmäinen viehätys kumpuaa sen hahmojen tunnistettavuudesta. Bear on sietämätön nahjus, mutta liki jokainen mies on silti jossain vaiheessa elämäänsä ollut hänen saappaissaan. Nikki aavistaa alitajuisesti, että Bearilla on enemmänkin tunteita pelissä, mutta pistää kaiken kaveruuden piikkiin. Päähenkilön paras ystävä Ian, joka on naisten mielenmaisemasta paremmin perillä, antaa puolestaan tarkkanäköisiä mutta hukkaan valuvia neuvoja: "Flirttaile! Kiusoittele!" Todellisuudessa Bear sopisi yhteen paremmin toisen naisystävänsä, Sarahin, kanssa, mutta Nikkiä arkisemman näköinen nainen ei herätä hänen huomiotaan.

Obsession pohjustaa kertomustaan ja hahmojaan huolella. Se sopii hyvin, sillä olisin katsonut mielelläni elokuvaa näistä neljästä kaveruksesta ja heidän välisistä suhdekiemuroistaan jopa ilman kauhuelementtejä. Heidän keskinäinen dialoginsa on esimerkiksi leffan alkupuolella erinomaisen luontevaa.

Loppujen lopuksi leffan tarina on ikiaikaisen vanha ja simppeli. Bear esittää toiveen new age -putiikista ostamalleen onnenesineelle, että Nikki rakastaisi häntä. Toive toteutuu, mutta tuloksena mies saa tietysti enemmän kuin halusi. Mieleen ponnahtaa muun muassa Buffy, vampyyrintappajan toisen tuotantokauden jakso, Bewitched, Bothered and Bewildered, jossa epäonnisen Xander Harrisin rakkaudentoive saa kaikki kaupungin naiset jahtaamaan häntä kuin zombie-filmissä.

Obsessionin suhtautuminen yliluonnollisuuksiinsa on hyvin suoraviivainen. Se ei yritäkään selittää niitä ja kehottaa myös katsojaa hyväksymään ne sellaisinaan. Vaikka leffa suhtautuu huumorilla maagiseen “toivepajuun”, joka saa Nikkin lankeamaan päähenkilöön, konseptista kehittyy samanaikaisesti karmiva. Rakastuminen tarkoittaa tosiasiassa demonista possessiota. Kun Bear soittaa pajuja kauppaavalle yritykselle, langan päässä todellinen Nikki kuullaan huutamassa kuin kidutettava eläin.

Vaikka leffan tarina ei itsessään ole uskottava, hahmojen tärkeimmät reaktiot sen käänteisiin ovat. Bear ei esimerkiksi heti ole sataprosenttisen vakuuttunut toiveensa seuraamuksista, vaan uskoo selityksen siitä, että Nikki omituinen käytös on alkoholin ja huumeiden syytä. Kun hän puolestaan yrittää todistaa Ianille toivepajun voimaa, hänen ystävänsä suhtautuu asiaan juuri niin pöllämystyneesti, kuin kuka tahansa hänen kengissään. Sisäistä uskottavuutta rikkoo vain se, ettei Bear muka löydä filmin lopussa Ianin lisäksi ketään muuta, jolle luovuttaa taikaesine toiveensa kumoamiseksi, kuin paholaismaisen tyttöystävänsä.

Bearin epätoivoisuus saavuttaa myös täysin absurdit mittasuhteet. Hahmon nilkkimäisyydessä piilee kuitenkin elokuvan satiirin ydin. Naurussa on pidättelemistä, kun onneton päähenkilö ei suostu millään päästämään irti unelmiensa valloituksesta, vaikka tämä syöttää hänelle kissanlihaa, virtsaa lattialle tai käyttäytyy kuin mielenvikainen kaverien edessä. Ja toisaalta… ei minun oleniin vaikea kuvitella monia miehiä uhraamassa kaiken oma-arvontuntonsa kauniin naisen vuoksi, joka on ennen ollut heidän ulottumattomissaan.

Barkerin taidonnäyte ei kuitenkaan sorru siihen feminististen filmien sudenkuoppaan, jossa mieshahmon osaksi jää esittää vain yhden nuotin mulkeroa vailla mitään sympatisoitavia ominaisuuksia. Bearin asemaan on päinvastoin aluksi helppo asettua. Kaikilla on nimittäin varmasti joskus ollut ylitsepääsemättömiä vaikeuksia tunnustaa tunteitaan ihastukselleen. Päähenkilö ei myöskään heti ryntää hyväksikäyttämään äkillisesti muuttunutta ystäväänsä vaan tuntee olonsa ensin vaivaantuneeksi epätyypillisistä huomionosoituksista ja osoittaa huolta Nikkin käytöstä kohtaan. Hänen todellinen nurja luonteensa paljastuu vasta vähitellen, kun yleisö on päässyt jo tutustumaan hänen näkökulmaansa.

Paljon Obsessionin viehätyksestä rakentuu näyttelytyön varaan. Bearia esittävä Michael Johnston on esimerkiksi pääosassa samaan aikaan herkullisen raivostuttava ja vastenmielinen mutta samalla piinallisen todentuntuinen kaverimiehenä, joka haluaisi olla muutakin kuin kaveri. Cooper Tomlinson puolestaan tulkitsee etevästi Iania, joka on ihmisenä Bearia rennompi ja välittömämpi.

Leffan todellinen tähti on silti ilmiömäinen Inde Navarrette psykoottisena Nikkinä. Navarretten loisteliaan roolisuorituksen ansiosta katsoja saa ensinnäkin tuntuman siitä, millainen ihminen todellinen Nikki on ennen kuin hänet possessoidaan. Toivepajun otettua hahmon valtaansa näyttelijä puolestaan räiskyy valkokankaalla riemastuttavasti, intensiivisesti sekä totaalisen arvaamattomasti. Hän synnyttää teatteripenkillä paljolti samanlaista epämukavuutta kuin Smile-elokuvan kierosti hymyilevät hahmot. Tämän tyttöystävän huonoihin kirjoihin ei tee mieli päätyä!

Obsession onkin siitä hämmentävä keitos, miten se kykenee yhdessä hetkessä naurattamaan kyyneliin ja toisessa saamaan sydämen tykyttämään. Katsoja ei saa rauhaa hetkeksikään, sillä Nikki yllättää jatkuvasti karmaisevuudellaan ja saattaa muuttua milloin tahansa totaalisen painajaismaiseksi. Elokuvan psykologinen jännite pysyy humoristisuudesta huolimatta jatkuvasti yllä.

Perimmiltään filmi kertoo tietysti siitä, miten ihmiset tuppaavat usein rakastua ennemmin mielikuviinsa toisesta ihmisestä kuin varsinaiseen ihmiseen. Nikki on allegoria siitä, mitä tapahtuu, kun mielikuva ja todellisuus törmäävät. Tuloksena on jokaisen miehen parisuhdekauhuskenaario – läheisriippuvaiseksi ja draamaa kylväväksi paljastuva kumppani, josta ei pääse rauhaan hetkeksikään. Erotakaan ei silti viitsi, koska yksin jääminen pelottaa eikä ulkoisesti tulikuumasta mutta seinähullusta muijasta tohtisi luopuakaan. Voi surkeus!

Jos jostain leffaa voi kritisoida, niin siitä, että se on välillä liian puhelias omaksi hyväkseen. Kohtauksissa Nikkin ja Bearin välillä tuntuu hetkittäin siltä, että vähempikin määrä vuorosanoja saavuttaisi saman tavoitteen. Myös itsensä vahingoittaminen esineitä naamaan hakkaamalla on jo tässä vaiheessa niin kauhufilmien klisee, ettei se jaksa enää oikein shokkiefektinä järkyttää.

Sitäkin enemmän shokeeraa silti se, kuinka hyvä elokuva Obsession on. Barkerin esikoiskokopitkä on yksinkertaisista aineksista rakennettu teos, joka lisää niihin oman kieron ja uniikin twistinsä. Hervoton mutta samaan aikaan painostava yllätyshitti on sekä tunnistettavaa ihmissuhdekauhua että toksisen maskuliinisuuden satiiri. Inde Navarrette tekee elokuvassa lähtemättömän vaikutuksen muttei jää varmasti miesten mieleen kummittelemaan unelmien sydänkäpynä.