Backrooms

Vain 20-vuotiaana Kane Parsons on nuorin ohjaaja, joka on noussut elokuvallaan lipputulojen kärkeen sekä USA:ssa että globaalisti. Se on vakuuttava suoritus, ja Backrooms on vakuuttava debyyttifilmi. Valaistuista kellertäväseinäisistä toimistotiloista ei ole helppo tehdä kauhistuttavaa ympäristöä, mutta Parsonsin käsissä niistä muodostuu petollisen karmivia.

Backrooms on saanut alkunsa 4chan-foorumin samannimisestä creepypasta-kauhumeemistä. “Takahuoneet” ovat fiktiivinen tila, johon ihminen voi päätyä sujahtamalla tosimaailman seinien läpi kuin buginen videopelihahmo. Parsonsin aiheesta tekemä 24-osainen YouTube-sarja nousi jättisuosioon ja keräsi kymmeniä miljoonia katsojia.

Samoin kuin Damian McCarthyn tuoreen Hokum-kauhuleffan irlantilaishotelli, myös takahuoneet tuovat miljöönä mieleen Stanley Kubrickin Hohdon. Ne herättävät myös läheisiä mielleyhtymiä Severance-televisiosarjaan. Ei olekaan ihme, että Severancen luoja Dan Erickson on nimennyt Backrooms-creepypastan yhdeksi show’nsa innoituksen lähteistä.

Valkokankaalla takahuoneisiin harhautuu Chiwetel Ejioforin esittämä Clark. Alkoholisoitunut huonekaluliikkeen omistaja, jonka avioliitto on hajoamassa käsiin, löytää myymälänsä alakerrasta seinän, jonka läpi voi kulkea. Sen takaa paljastuu valtava labyrinttimainen tila, joka hylättyine huonekaluineen ja peilikuvaksi käännähtäneine stop-merkkeineen vaikuttaa sitä oudommalta, mitä pidemmälle sitä tutkii. Sokkelossa kuitenkin vaeltaa Clarkin ohella myös jokin muu.

Jos kehuin Hokumia sen miljöökuvauksesta, Backroomsille täytyy myöntää suitsutusta kaksinkertaisena. En muista kauhufilmiä, joka luottaisi yhtä paljon ympäristönsä voimaan.

Leffa seuraa kiireettömästi Clarkin tutkimuksia kiehtovaan, surrealistiseen labyrinttiin. Tunnelma pysyy sähköisenä, sillä jännitystä pidetään tasaisesti yllä. Takahuoneet ovat siitä kavala loukko, etteivät ne ensi alkuun vaikuta uhkaavilta. Katsojankin tekee mieli nähdä peremmälle – kunnes alkaa tapahtua.

Backrooms on niitä kutkuttavia elokuvia, joiden juonta ei osaa arvata etukäteen lainkaan. Ilahduttavasti se ei koe myöskään tarpeelliseksi selitellä mysteeriään auki liikaa. Siksi mielenkiinto tarinaa kohtaan ei herpaannu hetkeksikään.

Iso kiitos filmin painostavuudesta kuuluu Parsonsin itsensä ja Edo Van Breemenin säveltämälle musiikkiraidalle. Sen elektroninen ambienssi tuo mieleen toisen kauhuelokuvan, It Followsin, jonka tiivistunnelmaisesta soundtrackista vastasi artisti Disasterpeace.

Backrooms nojaa myös lajityypin tuttuihin keinoihin. Filmi esimerkiksi starttaa konventionaalisella aloituskohtauksella, jossa epäonninen hahmo joutuu hirviön uhriksi. Myöhemmin elokuvassa taas hyödynnetään hiukan tarpeettomasti found footagea, sillä kuvaus olisi muutenkin kouriintuntuvaa. Tietysti hahmot kannattelevat filmikameraa mukanaan kauan sen jälkeen, kun tervejärkinen heittäisi laitteen mäkeen. Clarkin terapeutti Mary puolestaan suorittaa varsinaisen kauhuleffakönyämisen maailmanennätyksen hirviötä paetessaan. Lisäksi elokuva hyödyntää jump scare -säikäytyksiä, joskin tehokkaita sellaisia.

Ydinolemukseltaan Parsonsin filmi on silti psykologista kauhua. It Followsin tavoin sen ei tarvitse tukeutua pimeyteen tai edes pidemmän päälle hirviönsä piilotteluun herättääkseen katsojassa pelkoa. Hahmojen kihelmöivään tilanteeseen on nimittäin helppo samaistua. Jonkinlainen merkki kauhuelokuvan onnistumisesta on esimerkiksi se, että paperilla umpikoominen Clarkin jättiläispiraattiklooni tuntuu valkokankaalla oikeasti karmivalta kammotukselta.

Leffa sisältää useita jännitystä nostattavia hetkiä. Esimerkiksi kohtaus, jossa Clarkin nuori avustaja Bobby laskeutuu köyden varassa kaltevaan kuiluun, on rakenteeltaan sinällään genrelle hyvin tavanomaista materiaalia. Kohtauksen teho perustuu kuitenkin siihen, että katsojan on vaivatonta kuvitella tekevänsä samat valinnat kuin hahmot. Minäkin voisin olla tuossa kusessa!

Chiwetel Ejiofor vetää pääroolinsa totuttuun tapaan erinomaisesti ja kannattelee filmiä. Hänen ansiostaan Clarkin hulluuteen vajoamiseen voi uskoa. Ainoastaan se hiukan ihmetyttää, että päähenkilö sukeltaa tutkimaan toimistoviidakkoa vielä monta kertaa yksinään sen jälkeen, kun on ensin paennut siellä hätäpäissään jotain uhkaavaa.

Renate Reinsve ei ole Maryn roolissa yhtä vakuuttava kuin Ejiofor. Hän tavoittelee kenties osassaan hienovaraisuutta, mutta tulkinta jää enemmän yhden ilmeen suoritukseksi. Norjalaisnäyttelijätär on elokuvan heikoin lenkki.

Backrooms luo teemojensa puolesta kiinnostavia yhteyksiä psykologiaan. Sen keskiössä ovat traumat, joita ihmiset jäävät loputtomasti märehtimään ilman, että he todella käsittelisivät niitä. Filmi jopa vihjaa monien terapiapotilaiden käyttävän terapiaa työkaluna oman narsisminsa pönkittämiseksi. Leffan lopussa annetaan ymmärtää, että tällaiset kasvamaan kykenemättömät henkilöt avaavat koko ajan enemmän ja enemmän portteja takahuoneisiin. Takahuoneet ovat puolestaan jonkinlainen ihmisten psyykestä ja muistoista syntynyt varjotodellisuus.

Kauhuelokuvavuosi 2026 näyttää jo puolivälissään todella vahvalta. Kesän alussa Suomen ensi-iltansa saivat jo Obsession ja Hokum. Nyt Backrooms täydentää hyytävän trion. Curry Barkerin ja Parsonsin kaltaisten esikoisohjaajien ansaittua läpimurtoa on ilo todistaa. Backrooms on osaavan ammattilaisen jälkeä.