Jokainen jenkkimafiaelokuva kertoo tavalla tai toisella amerikkalaisesta unelmasta. Ajatus siitä, että kaikilla pitää olla mahdollisuus menestyä, kääntyy lajityypissä itsensä perversioksi. Menestyksen tavoittelu muuttuu ahneudeksi, jonka ympärille kietoutuvat sekä väkivalta että rahan valta. Martin Scorsesen vuoden 1990 klassikossa, Mafiaveljissä, päähenkilö Henry Hill saa yliannostuksen amerikkalaista unelmaa.
Siinä missä Kummisedän aloittivat kuuluisat sanat, “I believe in America”, Mafiaveljien aloitusrepliikki on liki yhtä tunnettu: “As far back as I can remember, I wanted to be a gangster.” Rikollisuus on Henrylle keino erottautua keskinkertaisesta massasta. Hän ei voi kuvitella mitään karmeampaa kuin sinikauluksisen palkansaajan harmaa arki. Valta ja menestys ovat hänelle statussymboleja.
Mafiaveljet perustuu toisen käsikirjoittajansa, Nicholas Pileggin, kirjaan Wiseguy, jossa hän haastatteli Hilliä. Tietokirjan sovitukseksi elokuva on varsin uskollinen keskeisten tapahtumiensa ja yksityiskohtiensa suhteen. Paikoin jopa dialogia on ryöstetty lähdemateriaalista. Aikajanaa on jonkin verran tiivistetty ja uudelleen järjestetty sekä monien hahmojen nimiä muutettu. Viihteellisyydestään huolimatta filmillä on silti vahva todellisuuspohja.
Autenttisuus heijastuukin elokuvassa sen rujoon asenteeseen ja olemukseen. Toisin kuin elegantti ja oopperamainen Kummisetä-trilogia, Mafiaveljet on raaka, brutaali ja kaunistelematon. Väkivalta on julmempaa kuin muistelin ja gangstereiden käytös parhaimmillaan karkeaa, pahimmillaan täysin käsistä riistäytyvää. Miljööt ovat maalauksellisen sijaan jokapäiväisiä, ja kuvauspaikkoina toimivat usein todelliset lokaatiot.
Scorsese näyttää toisaalta myös rikollisen elämän houkuttelevuuden. Esimerkin tästä tarjoavat kaksi kuuluisaa kamera-ajoa. Ensimmäinen on päähenkilön näkökulmasta kuvattu ja esittelee hänen ravintolassa istuvat gangsteritoverinsa, jotka tervehtivät häntä kukin vuorollaan. He kaikki tuntevat Henryn ja Henry tuntee heidät. He ovat yhteisö ja hän on joku. Katsoja pääsee mukaan sisäpiiriin.
Toisessa katkemattomassa kohtauksessa Henry vie deittinsä Karenin takaovesta jonon ohi Copacabana-yökerhoon. Heille järjestetään paikka lavan edestä kuin kuninkaallisille. Gangsteri vaikuttaa olevan maailman huipulla.
Päähahmoa esittävän Ray Liottan kertojaääni ei myöskään vähättele lavean tien viehätystä. Hän mehustelee menneisyydessä nauttimillaan etuoikeuksilla suorastaan ärsyttävyyteen asti – tarkoituksella. Tämä on sikälikin sopivaa, että lähdemateriaali pohjaa pitkälti Hillin sanaan. Mielenkiintoisesti katsoja ei niinkään kyseenalaista kertojan totuudenmukaisuutta kuin hänen moraaliaan.
Leffan ikoninen musiikkiraita, jossa soivat rock-kappaleet aina Rolling Stonesin Gimme Shelteristä Creamin Sunshine of Your Loveen, herättää yhtä lailla harkitun ristiriitaisia tuntemuksia. Mafiaveljet on yksi tunnetuimmista taiteenlajinsa edustajista, jotka hyödyntävät populaarimusiikkia osana kerrontaa. Scorsese käytti toki temppua tunnetusti hyväkseen jo vuoden 1973 Sudenpesässä.
Mukaansatempaavissa kappaleissa on myös vahvaa ironiaa. Riippumatta siitä, kuvaako kamera mafiamaailman glamouria vai kauheuksia, soundtrack jatkaa svengaamistaan. Derek and the Dominosin Laylan säestämä montaasijakso, jossa poliisit löytävät ruumiita eri puolilta kaupunkia, lienee painunut jokaisen elokuvan nähneen mieleen.
Filmin kuvaus puolestaan myötäilee antisankarinsa sisäistä maailmaa. Alussa Scorsese hyödyntää sulavasti ja itsevarmasti soljuvia steadicam-otoksia, ja Henryn muistot tallentuvat pysäytyskuviksi kuin valokuva-albumissa. Kun huumeet ja vainoharhat viimein ottavat miehestä vallan, levottomat zoomaukset, käsivarakamera ja nopeat leikkaukset saavat elokuvayleisönkin tuntemaan olonsa hermostuneeksi.
Mafiaveljien subjektiivista näkökulmaa korostavat tyylikeinot määrittelivät koko rikosgenreä sen jälkeen, Scorsesen omia elokuvia myöten. Tunnetuimpia vaikutteiden ottajia on tietysti klassikkosarjaThe Sopranos. Se jatkoi elokuvaesikuvansa tavoin romantisoidun mafiamyytin purkamista.
Kaikki Mafiaveljien keskeiset hahmot kuvastavat jollain tavalla paheellisen elämän eri puolia. Siinä missä Henry on statuskeskeinen hedonisti, italialaisyhteisön ulkopuolelta tulevaan Lorraine Braccon Kareniin vetoavat gangsterimaailman seksikkyys ja materialistiset ilot. Kun Hillien talo alkaa täyttyä uusilla huonekaluilla ja kodinelektroniikalla, järjestäytynyt rikollisuus näyttäytyykin eräänlaisena äärikapitalismin huipentumana.
Pääkonnakolmikon aivoja edustaa leffassa Robert De Niron näyttelemä James “Jimmy” Conway. De Niro on tapansa mukaan loistava ulkoisesti isällisenä mutta pinnan alla laskelmoivana ja murhaavana Jimmynä.
Show’n ryöstää kuitenkin unohtumaton Joe Pesci roolissaan tyystin holtittomana Tommy DeVitona. Jos Jimmyssä ruumiillistuu lainsuojattoman kylmän harkitseva häikäilemättömyys, Tommyssa tiivistyy sitä vastoin täysi pidäkkeettömyys ja väkivalta. Hän kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa kenelle tahansa ilman seuraamuksia.
Näyttelijäsuoritukset ovat elokuvassa kautta linjan erinomaisia. Roolitusten ainoa heikkous on siinä, että Liottaa, De Niroa ja Pesciä on tarinan alussa vaikea uskoa alle 30-vuotiaiksi nuorukaisiksi. Scorsesen myöhemmin The Irishmanissa kokeilemaa digitaalista nuorentamista ei nimittäin vielä 90-luvulla ollut käytettävissä.
Filmi korostaa sitä, miten gangsteriyhteisön sisällä rötöselämä tuntuu täysin tavalliselta. Ruokaa kokataan yhdessä jopa vankilassa ja jouluna annetaan kalliita lahjoja kuusen äärellä. Rikolliset ja heidän puolisonsa muodostavat keskenään suljetun sosiaalisen ympäristön, jossa rikkaudet, törsäily ja moraalittomuus alkavat vaikuttaa oletusarvoisilta ja hyväksyttäviltä. Väkivalta sulautuu myös osaksi arkea niin, että toistuvat murhatkin kuitataan olankohautuksella. Näin leffa havainnollistaa, kuinka vaivihkaa turmeltuneisuus normalisoituu.
Mafiaveljet ei kerrokaan yksinomaan gangstereista, vaan elokuva tarjoaa yhtymäkohtia koko jenkkiyhteiskuntaan. Nykypäivänä on esimerkiksi vaikea olla ajattelematta, kuinka paljon päähenkilöiden amerikkalainen unelma jakaakaan yhdysvaltalaisen oligarkkiluokan kanssa piirteitä hedonistisuudessaan, statushakuisuudessaan, materialistisuudessaan, häikäilemättömyydessään sekä pidäkkeettömyydessään. Etuoikeutetuimpien superrikkaiden kuplassa kyseiset asiat näyttävät takuulla yhtä itsestään selviltä kuin brooklynilaiskelmeille. Rutiininomainen, arkipäiväistynyt väkivalta voi puolestaan tuntua filmillä shokeeraavalta, kunnes muistamme, että USA:ssa tapahtuu keskimäärin yli yksi joukkoampuminen päivässä.
Scorsese painottaa silti, että pohjimmiltaan leffan hahmot ovat luusereita. He eivät ole edes osa mafiaa, jota he niin kovasti ihannoivat, vaan hännystelevät sen laitamilla. Kuten tämän päivän uusrikkaat teknomiljardööritkin osoittavat, raha ja valta eivät yksin tee surkimuksista yhtään hohdokkaampia.
Filmin suurin häviäjä on siitä huolimatta elokuvayleisö. Henryn ainoa rangaistus teoistaan on lopulta se, että hän joutuu elämään todistajansuojeluohjelmassa tavallisen pulliaisen elämää, aivan kuin kuka tahansa meistä. Sanoman alleviivaavat neljännen seinän rikkova päähahmo sekä Tommy, joka vuoden 1903 Suurta junaryöstöä imitoiden ilmestyy viimeisessä kohtauksessa ampumaan katsojan.
Scorsesen klassikko purkaa mafiamaailmasta glamourin, jonka Kummisedät sille aikoinaan soivat. Se kärsii tosin samasta perisynnistä kuin Francis Ford Coppolan trilogia, ellei jopa enemmän. Näyttäessään, mitä ihmiset ovatkaan valmiita tekemään noustakseen muiden yläpuolelle, se tekee tuosta noususta kiehtovaa. Houkutuksen kuvaaminen muuttuu houkuttavaksi. Tätä ei auta se, että elokuva on viimeistä piirtoa myöten cool ja sen hahmot loputtoman siteerattavia. Sama dilemma esiintyy myös ohjaajan myöhemmissä teoksissa: The Wolf of Wall Streetistä on esimerkiksi kehkeytynyt finanssialan dudebro-miesten silmissä ihailun kohde, eikä suinkaan varoittava tarina rajattomasta ahneudesta ja menestyksen tavoittelusta.
Toisaalta juuri tämä viettelevyys on todiste elokuvan voimasta. Saman ristiriitaisen teeman tutkimista esimerkiksi The Sopranos syvensi entisestään. Mafiaveljet on, kuten monet Scorsesen teoksista, pohjimmiltaan moraliteetti. Se ei silti väännä sanomaansa yleisölle rautalangasta, vaan antaa sen muodostaa omat mielipiteensä leffan hahmoista. Englanninkielinen otsikko Goodfellas on kuitenkin sävyltään kuin muu filmi – kylmän ironinen.






Kommentit
Lähetä kommentti