Poika ja haikara

Ghibli-studion uusin animaatiofilmi, ohjaajamestari Hayao Miyazakin Poika ja haikara, kertoo nuoresta Mahito-pojasta, jonka äiti kuolee Tokion pommituksissa. Mahito muuttaa maalle, jossa asuu myös hänen tätinsä ja isän uusi vaimo, Natsuko. Eräänä päivänä Natsuko harhailee salaperäiseen torniin kodin lähistöllä. Seuratessaan perään Mahito tulee tempaistuksi rinnakkaisulottuvuuteen.

Poika ja haikara muistuttaa asetelmiltaan paljon kahtakin ohjaajansa aiempaa filmiä: Henkien kätkemää, jossa kotoaan muuttava Chihiro vaeltaa hylättyyn teemapuistoon ja päätyy henkimaailmaan, sekä Totoroa, jossa lasten mielikuvitus toimii pakokeinona tosielämältä. Siinä on myös paljon samaa kuin Guillermo del Toron Pan’s Labyrinthissa, jossa puolestaan päähenkilö Ofelia karkaa sodan kauhuja fantasiatodellisuuteen. Luonnollisesti myös Miyazakin uutukaisessa naapuriulottuvuuden asukit ja tapahtumat sisältävät paljon omaa maailmaamme heijastelevaa symboliikkaa.

Erityisiä yllätyksiä leffan tarina ei siis sisällä, joskin se viettää alussaan ruhtinaallisesti aikaa myös arkitodellisuudessa. Elokuvassa on toisaalta paljon omaelämänkerronnallisia elementtejä. Miyazaki esimerkiksi itse pakeni perheensä mukana kolmivuotiaana sotaa Tokiosta maaseudulle. Lisäksi hänen isänsä työskenteli hävittäjälentokonetehtaassa, kuten Mahiton.

Poika ja haikara on animaatiojäljeltään totuttua Ghibli-laatua eli todella komea tapaus. Fantasiamaailman surrealistisia näkymiä suuremmankin vaikutuksen minuun tekivät alun Tokion tulipalo sekä vehreänä kukoistavat maalaismaisemat.

Vaikka kyseessä on animaatiofilmi, se ei ole ensisijaisesti lapsille suunnattu. Tämä ei johdu edes siitä, että jotkut hetket ovat pienemmille katsojille takuulla pelottavia tai että hienoista väkivaltaakin esiintyy. Leffa nimittäin haastaa jopa aikuisen katsojan kyvyn pysyä perässä, kun Mahito sukeltaa ulottuvuusseikkailulleen.

Kaksi teemaa hahmottuvat selkeästi fantastisista tapahtumista: Mahiton äitisuhde sekä kysymys siitä, miten elää maailmassa, joka sodan hirvittävyyksien keskellä tuntuu keikkuvan vain hatarassa balanssissa. Elokuvan japaninkielinen kääntyykin “How do you live?” ja viittaa Genzaburo Yoshinon vuoden 1937 samannimiseen romaaniin, jonka päähenkilö saa edesmenneeltä äidiltään lahjaksi.

Rinnakkaistodellisuudessa Mahito, joka ei ole vielä pystynyt päästämään täysin irti menetyksestään, kohtaa kuin toiveunena nuoremman äitinsä. Tulipaloon menehtymisen sijaan tämä kykenee taikavoimanaan hallitsemaan tulta.

Eräässä kiinnostavimmista kohtauksista päähenkilö puolestaan astuu huoneeseen, jossa raskaana oleva Natsuko valmistautuu synnyttämään. Katossa roikkuvat paperinauhat työntävät Mahiton pois naisen luota kuin Tokion tulenlieskat. Siskoaan doppelgängermäisesti muistuttava Natsuko huutaa samalla pojalle vihaavansa tätä. Tämä heijastelee Mahiton syvintä pelkoa siitä, ettei hänen äitinsä rakastanutkaan häntä.

Toisiin ulottuvuuksiin vievän tornin pääpiruna häärii päähahmon isosetä, joka on saavuttanut jumalankaltaisen aseman maahan osuneesta meteoriitista. Isosetä pitää vaihtoehtoismaailmoja kasassa tasapainottelemalla huojuvaa palikkatornia, joka pysyy pystyssä aina yhden päivän kerrallaan. Tämän Miyazaki lienee tarkoittanut kommentiksi hauraasta omasta maailmastamme, joka on edennyt hänen elämänsä aikana maailmansodan teurastuksesta jälleen yhden suursodan partaalle.

Isosetä kysyykin Mahitolta pahaenteisesti, haluaako hän tosiaan elää julmassa maailmassa, joka loppujen lopuksi tulee palamaan. Poika vastaa myöntävästi ja hyväksyy näin lopulta äitinsä menetyksen, todellisuuden synkän luonteen sekä kärsimyksen välttämättömyyden.

Vertauskuvallisen tuntuisesti rinnakkaismaailmat luhistuvat viimein, kun yhteiskuntaansa suojeleva linnunaivokuningas panikoi ja huitoo palikat osiin miekallaan. Aivan kuin nappia painaisi.

Entä mikä sitten on elokuvan haikarahahmon merkitys? Linnun voi nähdä symboloivan kuolemaa sekä sen aiheuttamaa traumaa. Aluksi haikara häiriköi päähenkilöä eikä jätä tätä rauhaan. Myöhemmin, kun poika alkaa hyväksyä kuoleman merkityksen osana elämää, hän alkaa kuitenkin toimia yhteistyössä oudon otuksen kanssa. Haikara myös johdattaa hänet todellisesta maailmasta kuolleiden henkien kansoittamaan todellisuuteen.

Toki Poika ja haikara ei ole vain suuria teemoja ja symboliikkaa. Se on hetkittäin esimerkiksi todella hauska elokuva, Miyazaki-filmiksi jopa poikkeuksellisen hilpeä. Show’n varastavat erityisesti murhanhimoiset papukaijat, jotka haluavat jatkuvasti paistaa sankarit elävältä.

Joe Hishaishin sävellykset ovat elokuvassa tuttua haikeata pianomusiikkia kuten aina. Tällä kertaa tosin mikään melodia ei nouse erityisen vahvasti esille ja jää kiertämään korvamatona filmin jälkeen.

Leffan lopetusta vaivaa puolestaan hienoinen valjuus. Mahito kertoo saaneensa paljon uusia ystäviä, mutta katsoja ei oikein tunne myötäeläneensä tätä ystävyyttä. Maailmojen romahtaessa kaikki myös pelastuvat onnellisesti papukaijoja ja pelikaaneja myöten, jottei mitään kysymystä jäisi siitä, kävikö jollekulle ikävästi.

Miyazakin tuoreimmassa teoksessa on kaikki tärkeimmät palikat kohdallaan, ja pintansa alla se on jälleen puhutteleva allegorinen kertomus. Minun arvojärjestyksessäni se – hieman yllättäen – putoaa silti ohjaajansa heikoimpien filmien joukkoon. Se ei tarkoita suinkaan, että elokuva olisi huono. Komeasta presentaatiostaan huolimatta tarina tuntuu vain turhankin tutulta sekä emotionaalisesti tyhjältä. Laatuseurassa kilpailu on kovaa.

Näkemieni Miyazaki-filmien paremmuusjärjestys:

1. Naapurini Totoro
2. Porco Rosso
3. Henkien kätkemä
4. Tuulen laakson Nausicaä
5. Liikkuva linna
6. Prinsessa Mononoke
7. Laputa
8. Poika ja haikara
   
9. Ponyo rantakalliolla