Historiallinen draama ei ole genre, josta animaatiomestari Hayao Miyazaki tunnetaan. Siksi vuoden 2013 Tuuli nousee, jonka oli tarkoitus jäädä ohjaajamaestron viimeiseksi työksi, yllätti aikanaan. Se kertoo nimittäin legendaarisen japanilaisen Zero-hävittäjän suunnittelijan, Jiro Horikoshin, tarinan.
Miyazakin filmatisointi on vahvasti fiktionalisoitu näkemys tositapahtumista. Horikoshin vaimo ei esimerkiksi sairastanut tuberkuloosia eikä hän ainakaan tiettävästi ihaillut italialaista lentokoneinsinööriä, Giovanni Battista Capronia. Leffa yhdisteleekin historiallisiin faktoihin elementtejä muun muassa Tatsuo Horin romaanista The Wind Has Risen, jossa päähenkilön vaimo kuolee tuberkuloosiin.
Yleensä en lämpene elämänkertafilmeissä totuuden vääristelylle draaman ehdoilla. Jos elokuvantekijät eivät itse koe historiallisen päähenkilön tarinaa riittävän kiinnostavaksi ilman satuilua, miksi kertoa hänestä tarina ollenkaan? Siksi myös Tuuli nousee herättää ristiriitaisia tuntemuksia.
Miyazakilla on kuitenkin leffassaan ideaa. Kuten David Fincherin The Social Network, se ei niinkään kerro tarinaa todellisesta henkilöstä kuin käyttää todellista henkilöä kertoakseen tarinan.
Pohjimmiltaan Tuuli nousee on kertomus siitä, miten epävarmoinakaan aikoina ei voi lakata elämästä. Elokuvassa hahmoja riepottelevat heitä suuremmat voimat, kuten henkeä uhkaava sairaus, autoritäärisyyden nousu sekä maailmansota, joiden armoilla heidän täytyy pärjätä. Horikoshi ja hänen vaimonsa lainaavat Paul Valéryn runoa La Cimetiére marin: “Le vent se lève!… il faut tenter de vivre!”. Se kääntyy kirjaimellisesti: “Tuuli nousee! …täytyy uskaltaa elää!”
Toinen elokuvan keskeinen teema on luojan vastuu luomuksestaan. Horikoshi haluaa vain suunnitella hienoja lentohärveleitä teknisen intohimon ja estetiikan vuoksi. Samalla hän tulee silti tietoisesti luoneeksi erään kaikkien aikojen sotakoneista. Ilmailu oli ylipäänsä nuori matkailumuoto Horikoshin aikana, mutta välittömästi se oli jo valjastettu ihmisten tappamiseen.
Leffa kysyy, kuinka pitkälle pieni ihminen hirmuvallan ratastossa on vastuussa siitä, mihin hänen lahjojaan käytetään. Kuinka paljon militaristiseen yhteiskuntaan syntyneellä ihmisellä on edes siihen vaikutusvaltaa?
Horikoshi vertautuu filmissä artistiin, jolla on vain tietty määrä huippuvuosia käytettävänään. Hän ottaa riskin, elää elämänsä täysillä ja käyttää taitojaan. Lopulta sillä on silti hintansa.
Vaikka idealistisia unelmoijia hyväksikäytetään autoritarismissa surutta, Tuuli nousee ei silti vapauta Horikoshia vastuusta. Ennemmin se toteaa, että monimutkaisessa, sotkuisessa ja kaoottisessa maailmassa, jossa pahuus jyllää, hyvää tarkoittavatkin ihmiset päätyvät karmivien tekojen välikappaleiksi. Vaikka elämä voi päättyä tragediaan, silti pitää rohjeta rakastaa ja luoda.
Elokuvaa voi tulkita myös Miyazakin reflektiona hänen omien taideteostensa vaikutuksesta. Animaatiolegenda vaikuttaa kysyvän, onko hän kaikesta menestyksestään huolimatta onnistunut muuttamaan maailmaa millään tavalla, vai onko ihmiskunta jälleen matkalla kohti pimeyttä. Myös hänen uusin filminsä, Poika ja Haikara, sivusi vastaavia pessimistisiä teemoja. Filmin japaninkielinen otsikko kääntyykin kirjaimellisesti: “Tuuli on noussut” – ehkä ympäristötietoisen ohjaaja-käsikirjoittajan vihjauksena siitä, että synkät ajat odottivat ihmiskuntaa jo vuonna 2013.
Tuuli nousee saa tuumimaan, että historiallisia elokuvia saisi toteuttaa enemmänkin animaatioina. Leffa herättää 1910-40-lukujen Japanin upeasti eloon tavalla, johon näytelty filmi ei vain pystyisi. Jos maan historia kiinnostaa, yksityiskohtaisesta ajankuvasta ei voi olla haltioitumatta.
Filmin visuaalisissa huippuhetkissä riittää muutenkin ihmeteltävää. Suur-Kantōn maanjäristys on esimerkiksi mieleenpainuva ja hätkähdyttävä hetki. Miyazaki onnistuu myös nivomaan Horikoshin kirjaimellisen lennokkaat unet, joissa hän käy keskusteluja Capronin kanssa, saumattomaksi osaksi kokonaisuutta. Elokuvan esteettisen realismin kruunaa Ghibli-studiolle tyypillinen luonnonvehreyden ja taivaan sinisen hallitseva yhdistelmä.
Tuuli nousee antaa tarinana yhtä paljon painoarvoa päähenkilönsä rakkaussuhteelle kuin lentokoneille. Miyazaki sallii itselleen hienoisen imelyydenkin sellaisissa hetkissä kuten Horikoshin lennokin laskeutuessa suoraan hänen ihastuksensa parvekkeelle. Romanssin heikkous on leffassa siinä, että päähenkilön vaimo jää hahmona ohueksi, kuolevan rakastetun kliseeksi.
Neon Genesis Evangelionin luojana paremmin tunnetun Hideaki Annon valinta Horikoshin ääninäyttelijäksi on puolestaan kaksijakoinen ratkaisu. Toisaalta jopa japania osaamaton huomaa, että roolissa on asialla amatööri. Toisaalta suorituksen latteus ja kömpelyys sopivat kummallisen hyvin jäykälle insinöörihahmolle.
Tuuli nousee ei kuulu kenties Miyazakin kirkkaimpiin klassikoihin. Se nousee silti yllättävän korkealle hänen teostensa joukossa. Elokuva on ajatuksia herättävä, aiheeltaan ja tematiikaltaan kiehtova sekä kiinnostavaan aikaan ja paikkaan sijoittuva. Se herättää kysymyksen, miksei tällaisia animaatioida tehdä enemmän.
Näkemieni Miyazaki-filmien paremmuusjärjestys:
Kommentit
Lähetä kommentti