Kikin lähettipalvelu

Hayao Miyazakin ja Ghibli-studion maagista realismia edustava Kikin lähettipalvelu on suoraviivainen nuoren tytön kasvutarina. 13-vuotias noita Kiki muuttaa pois kotoa ja yrittää löytää paikkansa maailmassa. Elannon tienaamiseksi hän hyödyntää luudalla lentämisen taitoaan ja perustaa leffan otsikon mukaisen lähettipalvelun.

Kikin lähettipalvelu on kertomus itsenäistymisestä. Pelkän elinkeinon keksiminen ei kuitenkaan riitä päähenkilön omillaan pärjäämiseen. Sitä varten pitää myös kokea kuuluvansa ympäröivään yhteisöön, saavuttaa itseluottamus omaan tekemiseen sekä ymmärtää, mitä elämältä haluaa.

Elokuvan tarina on verkkainen ja koostuu periaatteessa hyvin simppeleistä tapahtumista. Sen arkisuus on toisaalta iso osa viehätystä ja tekee leffasta samaistuttavan, vaikka sankarina onkin luudalla liihottava noita: jos esimerkiksi taikavoimat loppuvat, pitää välimatka taittaa bussilla. Toisaalta viimeistään filmin loppuhuipennuksessa toimintaa tarjoillaan riittämiin.

Mieleenpainuvinta leffassa on sen upea visuaalisuus. Jo elokuvan alussa maalaismaisemat häikäisevät vehreällä väriloistollaan vuosia ennen Poikaa ja haikaraa. Filmin komein ilmestys on puolestaan eurooppalaistyylinen kaupunki, johon Kiki asettuu asemaan. Sen suurimmat vaikutteet on ammennettu Tukholman vanhasta kaupungista sekä Gotlannin Visbystä, mutta mukana näkyy esimerkiksi saksalaisvivahteita, hiukan Lissabonia, välimerellisyyttä, Hapsburgien keisarillista loistoa ja niin edelleen.

Yksityiskohtia on aivan huikea määrä jokaisessa ohi vilahtavassa kuvassakin. Ne tekevät leffan maailmasta häkellyttävän todentuntuisen. Eräässä lempikohtauksessani heräilevä Kiki kääntää sängyssä kylkeä ja vetää peiton Jiji-kissansa päältä. Kissa katsahtaa uneliaana ja kömpii takaisin peiton alle suojiin. Tällaiset yksinkertaiset hetket saavat elokuvan tuntumaan autenttiselta.

Myöhemmin puolestaan kun Kiki pelastaa ystävänsä Tombon roikkumasta korkeuksista köyden varasta, hän ei vain sujahda luudallaan paikalle ja nappaa poikaa vaivattomasti matkaan. Sen sijaan hänen täytyy yrittää monta kertaa saadakseen vikuroivalla luudallaan tuulenvireessä pojasta otteen. Jälleen lopputulos tuntuu uskottavalta juuri tämänkaltaisten pienten detaljien vuoksi.

Kuin huomaamatta Miyazaki kääntää myös perinteiset sukupuoliroolit ympäri. Sankaritar nimittäin pelastaa tällä kertaa avuttoman Romeon pinteestä eikä toisin päin. Ylipäänsä filmi edustaa paremman pään elokuvafeminismiä, sillä se ei saarnaa vaan yksinkertaisesti kertoo vetävän tarinan, jossa tyttö näyttelee pääosaa.

Jos jotain leffan tarinassa voi kritisoida niin sitä, ettei se varsinaisesti missään vaiheessa yllätä. Kun Kiki esimerkiksi menettää voimansa, on filmin viimeinen kolmannes vain kliimaksin odottelua, jossa noidan pitää tosipaikan tullen jälleen oppia uskomaan itseensä ja kykyihinsä.

Toisaalta tapa, jolla Kiki löytää jälleen itsevarmuutensa, on lapsiystävälliselle elokuvalle jopa hämmentävän hienovarainen. Kun taitelijatuttava paljastaa Kikille hänestä maalaamansa upean taideteoksen, tyttö ymmärtää, miten positiivisessa valossa muut hänet näkevät.

Yllättävästi Miyazakin hovisäveltäjän Joe Hisaishin musiikit eivät tällä kertaa jätä erityistä muistikuvaa. Mikään melodia ei syövy vastaavalla tavalla mieleen kuin esimerkiksi Porco Rosson, Henkien kätkemän tai Naapurini Totoron tapauksessa.

Kokonaisuutena Kikin lähettipalvelu kuuluu kuitenkin Ghiblin ja Miyazakin parhaimmistoon. Se on koko perheen elokuva, jonka jokaisen tytön ja pojan toivoisi näkevän. Tyttöjen saadakseen esikuvia ja poikien oppiakseen, että tytötkin voivat olla uskottavasti sankareita.

Näkemieni Miyazaki-filmien paremmuusjärjestys:

1. Naapurini Totoro
2. Porco Rosso
3. Henkien kätkemä
4. Kikin lähettipalvelu
5. Tuulen laakson Nausicaä
6. Liikkuva linna
7. Prinsessa Mononoke
8. Laputa
9. Poika ja haikara
   
10. Ponyo rantakalliolla