Poor Things

Kautta aikain miehet ovat halunneet omistaa naiset, toteaa Yorgos Lanthimos. Sen kertoakseen hän loihtii valkokankaalle seksiä pursuavan Frankensteinin hirviö -kertomuksen ja sijoittaa sen satukirjasta karanneeseen surrealistiseen steampunk-maailmaan. Skotlantilaisen Alasdair Grayn samannimiseen romaaniin pohjautuva Poor Things on jälleen kreikkalaisohjaajan demonstraatio siitä, miten absurdista ja etäännyttävästä saadaan aikaan vastustamattoman hillitön elokuvakeitos.

Emma Stone esittää filmillä Bellaa, jonka tärähtänyt kirurgi Godwin herättää henkiin istuttamalla syntymättömän vauvan aivot itsemurhan tehneen äidin päähän. Bella käyttäytyy aluksi kuin taaperon tasolle jäänyt, mutta alkaa vähitellen itsenäistyä ja oppia maailman salat. Samalla hän ihmettelee lapsen mielessään, miksi 1800-luvun lopun yhteiskunnassa asiat ovat niin järjettömästi kuin ovat.

Loppujen lopuksi Bellasta kasvaa miesten silmissä hirviö, koska hän ei suostu taipumaan heidän tahtoonsa. Otsikon Poor Things voi tulkita monella tavalla, mutta yksi niistä on lukea se vihjauksena miesten kierosta halusta hyväksikäyttää naisia, noita raukkoja, esittämällä vääryydet heitä kohtaan hyveinä.

Stone on roolissaan riemastuttavan vinksahtanut aina kävelytyyliään myöten. Hän joutuu myös hallitsemaan pelkkää outoilua laajemman paletin, sillä hahmo kehittyy ja kypsyy leffan edetessä. Golden Globe on ansaittu, ja Oscarkaan tuskin menisi hänen kohdallaan väärään osoitteeseen.

Sivuosissa nähdään myös erinomaisia suorituksia. Willem Dafoe todistaa Godwinin kengissä, miksi hän on yksi sukupolvensa taitavimpia lajissaan. Mark Ruffalo puolestaan vetää herkullisen niljakkaasti Bellan casanovamaisena rakastajana, Duncanina. It Comes At Nightista tuttu Christian Abbot esiintyy myös edukseen nilkkimäisenä ja julmana aviomiehenä Bellan entisestä elämästä.

Filmin dialogi loikkii kekseliäästi uuden ja vanhan välillä. Viktoriaanisen ylevät sanakäänteet saavat maustetta karkean modernista kiroilusta. Suoraan elokuvaa lainaten: “‘We're all masters of our own ships.’ You cunty cuntface dipshit!”

Poor Things hurmaa kuitenkin katsojansa erityisesti visuaalisella tyylillään, jonka voisi kuvitella syntyneen Tim Burtonin ja Wes Andersonin vedettyä yhdessä taikasieniä. Huomion vetävät vahvimmin puoleensa unenomaiset taustat, joissa muun muassa Lontoo, Lissabon ja Pariisi näyttäytyvät kuin Hieronymus Boschin silmien kautta. Ulkoinen ilme sekoittaa luontevasti yhteen goottilaista, makaaberia, jugendia, art decoa ja ties mitä kaikkea muuta.

Lopputuloksen sinetöivät kuvaukselliset tehokeinot, jotka takaavat vääristyneen tunnelman. Kamera kiertää hahmoja, zoomaa heihin ja liikkuu heidän mukanaan lietsoen levottumuutta. Lanthimoksen tavaramerkkinä filmin perspektiivi puolestaan kieroutuu kalansilmälinssien läpi katsottuna.

Elokuvan soundtrack taas on hallittua huilujen, oboeiden, urkujen, säkkipillien sekä haitarien kakofoniaa. Riitasointujen hyökyaalto tekee äänimaailmasta positiivisella tavalla häiriintyneen.

Feministisenä filminä Poor Things tekee monta asiaa paremmin kuin vertaisensa. Kaikkein tärkeimpänä se ei pidä katsojaansa idioottina ja pyri saarnaamaan tälle alentuvasti, kuten megahitti Barbie tai 2020 alkuperäiskäsikirjoituksesta Oscarin pokannut Lupaava nuori nainen. Sen sijaan leffa on huomattavasti tavanomaista nykypäivän tasa-arvotarinaa tarkkakatseisempi. Ainoastaan loppupuolellaan se taivuttaa sanomaansa tarpeettomasti rautalangasta Bellan ja tämän sulhasen välisessä dialogissa, muttei ärsyttävissä määrin.

Toisena ilonaiheena Bella on huomattavasti useimpia feministiteosten naissankareita kiinnostavampi. Päähenkilöä ei ensinnäkään esitetä yksinomaan ihailtavassa tai virheettömässä valossa, sillä hän aiheuttaa jatkuvasti koomisen noloja tilanteita ja ilmentää myös tiettyjä toksisen feminismin piirteitä. Hän esimerkiksi kiinnostuu seksuaalisesti sulhasestaan vasta, kun tämä tämä suuttuu ja näyttää aggressiivisia tunteita. Myös naissivuhahmoissa näkyy näitä vähemmän mairittelevia myrkyllisiä piirteitä, kuten Bellaa huorittelevassa sisäkössä.

Bellasta osataan myös tehdä sankarina aidosti voimaannuttava. Toisin kuin valtaosan ajasta voivotteluun keskittyvä Barbie, hän näyttää kannustettavaa esimerkkiä alusta alkaen. Jopa minä mieskatsojana innostuin siitä, miten naishahmo oppii kääntämään ahdasmieliset seksistiset asenteet omaksi edukseen tai niitä itseään vastaan.

Lanthimoksen leffassa miehet puolestaan näyttäytyvät totta kai zeitgeistin mukaisesti pahiksina, patriarkaatin edustajina. Elokuva ei kuitenkaan sorru esittämään heitä ainoastaan yksipuolisina karikatyyreinä tai hyvää tarkoittavina tolloina, jotka alleviivaavat tarinan opetuksen, kuten vaikkapa kauhuleffa Barbarian tai Lupaava nuori nainen.

Sen sijaan esimerkiksi Godwin – lempinimeltään God, koska Jumala on mies – tekee kieltämättä hirvittäviä asioita, mutta katsoja ymmärtää, miksi hän menneisyytensä vuoksi haluaa kovettaa tunteensa. Hänkin on nimittäin pohjimmiltaan hyväksikäytetty ihminen.

Toiseksi Dafoen hahmo antaa karmivista operaatioistaan huolimatta varteenotettavia oppitunteja. Hänen ansiostaan Bella muun muassa tietää, että tosiasioita kannattaa selvittää kokeilemalla, tieteellistä metodia jäljitellen.

Koska miessivuhenkilöiden joukossa on myös moniulotteisia yksilöitä, kärjistetymmät tapaukset eivät häiritse. Abbotin esittämä kenraali esimerkiksi konkretisoi osuvasti, mihin äijänketaleet lopulta turvautuvat naisten kohdalla, jos mikään muu ei auta: väkivaltaan. Humoristisena kevennyksenä toimiva Duncan tosin menettää leffan aikana tehoaan, sillä säälittäväksi paljastuva pick-up artisti on vanha vitsi, jonka filmi kuluttaa puhki.

Toki on aiheellista kysyä, kuvaisiko feministinen elokuva lapsenomaisen naispäähenkilönsä kyltymättömänä seksipetona, jonka vartaloa esitellään estottomasti, jos se ei olisi miesohjaajan ja mieskäsikirjoittajien hengentuotos. Asia on kaksijakoinen, sillä toisaalta seksuaalisuuden voi nähdä myös vapauttavana piirteenä, ja myös mieshahmot riisuuntuvat filmillä yhtälailla.

Jos jostain Poor Thingsiä voi aiheellisesti kritisoida, niin pituudesta. Kaksi tuntia ja 21 minuuttia tuntuu pitkältä sadunomaiseen tarinaan nähden. Rainan hiukan laahavassa keskivaiheessa olisi ollut saksimisen varaa.

Lanthimos lyö kuitenkin ohjaajanpallilla yhden juoksun lisää, joskaan ei vielä täyttä kunnaria. Herran filmikatalogia on mahdoton asettaa paremmuusjärjestykseen, sillä näkemistäni elokuvista The Lobster ja The Favourite ovat hänen uutukaisena rinnalla hämmentävän tasalaatuisia. Poor Things käsittelee feministisiä teemojaan vetoavasti, kuten George Millerin Mad Max: Fury Road ja Alli Haapasalon Tytöt tytöt tytöt: ei kuorolta aplodeja kerjäten vaan valloittaen yleisön puolelleen.