Daniel Craigin Bondit jäivät aikanaan minulla kesken kahden ensimmäisen jälkeen. Casino Royalea pidin kelvollisena pätkänä, mutta Quantum of Solace oli taas niin huono, etten muista leffasta käytännössä mitään. Tähän nähden Skyfall yllättää olemalla hämmentävän pätevä toimintaelokuva.
Ohjaajavaihdos Marc Forsterista Sam Mendesiin on selvästi tehnyt elokuvasarjalle terää. American Beautylla maineeseen nousseen herran käsissä Bond-filmistä muodostuu koherentti kokonaisuus. Se vakuuttaa samoilla vahvuuksilla kuin sarjan todennäköisesti paras osa, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa: hahmokeskeisyydellä ja henkilökohtaisuudella.
Javier Bardem sai aikanaa ylistystä filmin konnan, Raoul Silvan, roolissa. Bardem onkin tapansa mukaan erinomainen. Näyttelijän muuntautumiskykyisyydestä kertoo se, ettei Silva ole mikään toisinto esimerkiksi No Country for Old Menin Anton Chigurhista vaan aivan omalla tavallaan persoonallisen vangitseva pahis. Bardem esittää vieläpä elämää suurempaa roistoa sopivasti kieli poskessa. Pidin hahmossa myös erityisesti siitä, että hänellä ei ole mitään henkilökohtaista vendettaa itse Bondia kohtaan, vaan tämän selviytyminen on hänelle suorastaan yhdentekevää.
Ei teeskennellä kuitenkaan, etteikö Skyfallista elokuvan tekisi ensisijaisesti loistava Judi Dench. On suorastaan nerokasta, että leffan todellinen Bond-tyttö onkin Denchin näyttelemä M. Hänen persoonansa, vaikeat valintansa sekä suhteensa Bondiin ja Silvaan nousevat tarinan keskiöön. Eikä Dench jätä tilaisuuttaan käyttämättä, vaan ryöstää show'n teräksisellä karsimallaan.
Skyfallin olennaiseksi teemaksi muodostuu M:n hahmon myötä ikääntyneiden tapojen, instituutioiden sekä henkilöiden suhde nykypäivään. Tavallaan elokuva onkin eräänlainen konservatiivisuuden puolustuspuhe. Toteaapa yksi sivuhahmo jopa ihan kirjaimellisesti: "Sometimes the old ways are the best."
M edustaa leffassa vanhaa maailmaa, josta aika on ajamassa ohi. Uuden aikakauden poliitikot vaativat häntä tilille päätöksistään ja luopumaan menneisyyden menetelmistään, jotka edellyttävät, että tiedustelupalvelu toimii varjoissa kansalaisille läpinäkymättömästi. Johtajarouvan metodit ovat kieltämättä kyseenalaisia, kuten Bondille elokuvan mittaan vähitellen paljastuu.
M itse lukee puolustuksekseen runon Alfred Tennysonilta, jossa todetaan vanhan ajan suuruuden painuneen unholaan. Runo myös vihjaa, että tämä suuruus olisi edelleen saavutettavissa, sillä ihmiset eivät ole todellisuudessa muuttuneet miksikään, vaikka heikkous on ottanut vallan ajan myötä.
Elokuvan sanoman voi tulkita varsin kirjaimellisesti antavan tukensa kylmän sodan ajan moraalisesti harmaalle, omankin kansan pimennossa pitävälle vakoilumeiningille. Näin lukien se soimaa nykypäivän pullamössöpoliitikkoja, jotka eivät näe todellisen globaalin valtapelin realiteetteja eivätkä ymmärrä, miten se vaatii myös eettisesti arveluttavia keinoja. Räikeimmillään filmin voi katsoa puoltavan jopa kidutusta kansallisen turvallisuuden takaajana, kun huomioi sen, mitä Silvan hahmosta paljastuu. Mikään näistä tulkinnoista ei ole ilmiselvästi väärä.
Leffalla on silti myös vähemmän kirjaimellinen, allegorinen merkityksensä. Siinä M ja MI6 vertautuvat ennemmin Britannian entisiin loiston päiviin. Elokuva ilmaisee pohjimmiltaan huolensa siitä, mihin maan päättäjät ovat kuningaskuntaa näköalattomasti viemässä. Se vihjaa lisäksi, että Britannialla on edelleen mahdollista nousta suureksi, jos se vain ottaisi oppia myös menneisyydestään eikä unohtaisi sitä.
Brexitin käytyä toteen lienee jälkikäteisesti selvää, että Skyfallin huoli oli aiheellinen. Toisaalta on perusteltua kysyä, onko menneen haikailukaan maalle täysin viisasta. Britannian niin sanottuihin loiston päiviin näet kuuluu olennaisesti myös kolonialistinen sorto.
Toimintakohtauksiltaan Skyfall on nyky-Hollywood-leffojen joukossa varsin onnistunut. Rymistely etenee pääosin johdonmukaisesti ilman laiskoja oikopolkuja tai päivänselviä epäjohdonmukaisuuksia. Bond tosin on suoranainen Teräsmies, jota useampi luoti kehoon tai huima syöksy jokeenkaan eivät tapa. Välillä ohtauksiin sisältyy myös huvittavuuksia: pahista on pakko esimerkiksi seurata hengenvaarallisesti hissistä roikkuen sen sijaan, että agenttisankari tilaisi vain omansa.
Toiminnan eduksi on kuitenkin todettava, että se näyttää erittäin hyvältä. CGI ei loiki silmille, leikkaukset ovat selkeitä, ja koska kuvauksesta vastaa Roger Deakins, on se totta kai upeaa. Jo silhuettien nyrkkitappelu autiossa kiinalaisessa pilvenpiirtäjässä antaa elokuvan alkupuolella esimakua tulevasta. Lopputaistelu Skotlannin ylämailla on puolestaan todella komeaa jälkeä ja täynnä maalauksellisia otoksia.
Uskottavaksi överiä toimintaa ei voi tietenkään kutsua, mutta se ei ole missään vaiheessa niin naurettavaa, että suspension of disbelief rikkoutuisi. Bondin ja Silvan plot shieldit ovat toki koomiset, mutta tällaiset pikkuseikat voi sivuuttaa, koska meno pidetään jatkuvasti viihdyttävänä ja pilke silmäkulmassa. Perinteisestä räjähdyksestäkin tyynesti poispäin kävely ollaan saatu muovattua kliseestä sopivan humoristiseksi. Mäiskeen rytmitys myös toimii, sillä kohtaukset eivät missään vaiheessa venähdä liian pitkäksi.
Vaikka M nostetaan merkittävään rooliin, täysin puhtain paperein filmi ei selviä naishahmojensa kohtelusta. Bérénice Marlohen esittämä Sévérine on kiusallinen toisinto sarjan aiemmista epäkiitollisista femme fataleista – jossain määrin jopa pahempi. Hän on hyväksikäytetty seksiorja, jonka kanssa Bond kuitenkin loikkaa petipuuhiin sen kummempia murehtimatta. Perinteiseen tapaan hänet myös päästetään tämän jälkeen heti päiviltä hahmoon sen kummemmin syventymättä, jotta sankarilla olisi motiivi suivaantua pahikselle.
Skyfallkin noudattelee siis osin orjallisesti sarjan kuluneimpia konventioita. Jälleen esimerkiksi Bond seuraa johtolankoja eksoottiseen maahan ja saattaa siellä itsensä välittömästi itsensä pahiksen armoille. Bondin hahmoon sentään suhtaudutaan tällä kertaa tavanomaista kriittisemmin, sillä hänen alkoholisminsa myönnetään jopa suoraan.
Onneksi elokuvaan Skyfalliin on sentään upotettu kiitettävästi huumoria. Kun assosiaatiokokeessa Bondin ensimmäinen mielleyhtymä sanaan M on "bitch", on Denchin värähtämättömälle ilmeelle vaikea olla nauramatta. Silva puolestaan kiusoittelee päähenkilöä uhaten pakottaa hänet mahdolliseen homoseksuaaliseen aktiin ja toteaa: "Kerta se on ensimmäinenkin." Agenttisankarin vastaus ravistelee sarjan konservatiivisimpia faneja: "Mistä tiedät, että tämä olisi ensimmäinen kertani?"
Dialogi on silti kaksijakoista. Välillä vuorosanat äityvät yliyrittäviksi, sillä nokkeluuksia ja seksikkyyttä yritetään ympätä joka sivulauseeseen. Tästä johtuen sanailu esimerkiksi Bondin ja Sévérinen välillä on vaivaannuttavan keinotekoista.
Suurimpana kompastuskivenään Skyfall paisuu ylipitkäksi. Keskivaiheella elokuva laahaa pahiten. Lyhentämisen varaa olisi löytynyt erityisesti hooposta Silvan soluttautumisjuonesta, jossa pahiksen epärealistiset ja pölhön monimutkaiset ennakkosuunnitelmat käyvät jatkuvasti toteen kuin Batmanin Jokerilla. Leffan näkemys hakkeroinnista on myös nololla tavalla 90-lukulainen. Minun on lisäksi vaikeuksia uskoa, että supertietokonenero Q tekisi niin perustavanlaatuisen mokan kuin päästäisi toisen mestarihakkerin tietokoneen mellastamaan lähiverkkoonsa.
Vikoineenkaan en voi olla hiukan vaikuttumatta Skyfallista. Vaikka kyseessä on aivoton popkorn-elokuva, viihdetuotteena se paljastuu aivan eri tason eläimeksi kuin keskimääräinen Marvel-purilainen. Mendesin elokuva on taidolla tehty, nätti, miellyttävän intiimi toimintaspektaakkeli, joka pitää otteessaan, hauskuuttaa, jopa hiukan koskettaakin. Jopa sen alkutunnari on sarjan parhaimmistoa.
Päivitetty Bond-elokuvien paremmuusjärjestys:
- Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa
- Skyfall
- Salainen agentti 007 ja tohtori No
- Casino Royale
- Pallosalama
- 007 ja Kultasormi
- Salainen agentti 007 Istanbulissa
- Timantit ovat ikuisia
- Elät vain kahdesti
- Quantum of Solace
Kommentit
Lähetä kommentti